Identiteetin kehityspsykologiaa Japanissa

Kehityspsykologinen identiteettitutkimus perustuu ennen kaikkea Erik H. Eriksonin työhön. Erikson piti identiteetin muodostamista nuoruusiän keskeisenä kehitystehtävänä. Nuoruusikään kuuluu oman elämäntien etsiminen erilaisia vaihtoehtoja puntaroimalla. Kasvava nuori kokeilee erilaisia rooleja ja ideologioita ja – toivon mukaan – sitoutuu lopulta joihinkin niistä. Kehitystehtävässä epäonnistuminen puolestaan johtaa roolihajaannukseen: epävarmuuteen omista arvoista, päämääristä ja uskomuksista.

Myöhemmät tutkijat ovat pyrkineet erittelemään erilaisia identiteettikehityksen osatekijöitä ja tasoja. James E. Marcian esittämä jako identiteetin etsimiseen ja sitoutumiseen on erityisen tunnettu (ks. kuva 1). Marcian mukaan identiteettikehityksessä voidaan erottaa neljä eri tasoa riippuen siitä, onko henkilö läpikäynyt aktiivista identiteetin etsintää ja sitoutunut joihinkin vaihtoehtoihin: Identiteetin saavuttamisesta voidaan puhua silloin, kun henkilö on kokeillut erilaisia elämisen tapoja ja sitoutunut joihinkin niistä. Moratorio on aktiivista oman identiteetin etsintää ilman sitoutumista. Identiteetin lainaamisesta on puolestaan kyse silloin, jos henkilö ei ole alkanut etsiä omaa elämäntietään vaan omaksunut kyseenalaistamatta esimerkiksi vanhempiensa arvomaailman ja maailmankatsomuksen. Jos taas henkilö ei ole sen enempää omaksunut identiteettiä kuin erityisesti etsiskellytkään sitä, hän on epäselvän identiteetin vaiheessa.

Joskus käy niin, että jo omaksuttu identiteetti osoittautuukin epätyydyttäväksi ja sen tilalle täytyy etsiä uutta. Identiteetin etsimisen ja sitoutumisen rinnalle onkin sittemmin lisätty vielä kolmas ulottuvuus: sitoumusten uudelleenarviointi. Samalla moratorio on jaettu kahtia varsinaiseen moratorioon, jossa henkilö vasta alkaa etsiä itselleen identiteettiä, ja ”etsivään moratorioon” (searching moratorium), jossa identiteetin jo saavuttanut alkaa pohtia sitoumuksiaan.

Keskeinen osa identiteettiä on maailmankatsomus ja siten myös uskonto. Kuten uskontopsykologia yleensäkin identiteettitutkimus on kuitenkin keskittynyt ennen kaikkea länsimaisiin kristittyihin, eikä muiden uskontojen parissa ole tehty juurikaan tutkimusta. Kazumi Sugimura ja kumppanit ovat pyrkineet paikkaamaan tätä aukkoa tutkimalla identiteettikehityksen ja uskonnollisten uskomusten yhteyttä japanilaisilla nuorilla. Tutkimukseen osallistui yhteensä 969 keskimäärin 20-vuotiasta nuorta, jotka värvättiin yliopistoista eri puolilta Japania. Vain joka viides vastaaja tunnustautui jonkin uskontoperinteen kannattajaksi. Heistä lähes 80 % oli buddhalaisia, ja loput noin 20 % jakautuivat melko tasaisesti shintolaisiin ja kristittyihin.

Tutkimuksen osallistujat saivat täytettäväkseen erilaisia monivalintakyselyitä, joilla kartoitettiin heidän uskonnollisia uskomuksiaan ja identiteettikehityksensä tasoa. Tutkijat mittasivat erikseen ”uskoa jumaluuteen”, ”uskoa uskontoon” ja ”uskoa mystisiin voimiin elämässä ja luonnonilmiöissä”. Uskoa jumaluuteen mitattiin esimerkiksi väitteellä ”Uskon, että Jumala tai Buddha on olemassa”, uskoa uskontoon väitteellä ”Olen sitä mieltä, että uskonto tuo onnellisuutta ja mielenrauhaa” ja uskoa mystisiin voimiin väitteellä ”Olen tarkemmin ajatellen sitä mieltä, että olen elossa tässä ja nyt jonkin mystisen voiman vaikutuksesta”. Tutkijat pitivät kahta ensimmäistä uskomustyyppiä (uskoa jumaluuteen ja uskoa uskontoon) esimerkkeinä kirjaimellisesta uskonnollisuudesta, jolle on tyypillistä uskonnollisten väitteiden pitäminen kirjaimellisesti tosina. Kolmannen uskomustyypin (uskon elämän ja luonnon mystisiin voimiin) he puolestaan katsoivat edustavan symbolista uskonnollisuutta – siis uskonnollisten väitteiden tulkitsemista vertauskuvallisesti.

Koska sitoutuminen tiettyyn identiteettiin saattaa merkitä myös maailmankatsomuksen jäykkyyttä ja jähmeyttä, tutkijat olettivat löytävänsä yhteyden sitoutuneisuuden ja kirjaimellisten uskomusten välillä. Aiempien sitoumusten uudelleenarvioinnin puolestaan oletettiin ennakoivan symbolisempia uskomuksia. Hypoteesit osoittautuivat paikkansapitäviksi, mutta aktiivinen identiteetin uudelleentarkastelu ennakoi ylipäätään voimakkaampia uskonnollisia uskomuksia – ei pelkästään voimakkaampia symbolisia uskomuksia. Tutkijat tulkitsivat tulosta siten, että omaan maailmankatsomukseensa tyytymättömät ovat ehkä yleisesti taipuvaisia suuntautumaan uskontoon.

Tyypillinen tapa tehdä psykologista tutkimusta on tarkastella eri muuttujien välisiä yhteyksiä jossain aineistossa. Tässä tutkimuksessa tällaisia muuttujia olivat identiteetin etsintä, uudelleenarviointi ja sitoutuneisuus sekä erityyppisten uskomusten voimakkuus. Tällaisten muuttujakeskeisten tutkimusten lisäksi on alettu tehdä myös entistä enemmän niin sanottuja henkilökeskeisiä tutkimuksia ja selvittää, voidaanko tutkimuksen osallistujia jakaa erityyppisiin alaryhmiin.

Sugimuran ja kumppanien aineistossa voitiin erottaa viisi aiemmin mainittua identiteettikehityksen tyyppiä (epäselvä identiteetti, identiteetin saavuttaminen, identiteetin lainaaminen, moratorio ja etsivä moratorio). Identiteetiltään epäselvät raportoivat muita vähemmän uskonnollisia uskomuksia, mikä ei liene yllättävää: hehän eivät oletettavasti olleet sen enempää puntaroineet vaihtoehtoisia maailmankatsomuksia kuin sitoutuneet joihinkin niistä. Eniten uskonnollisia uskomuksia puolestaan oli niillä, jotka olivat jo läpikäyneet identiteetin etsinnän ja sitoutumisen: identiteetin saavuttaneilla ja niillä, jotka olivat ”etsivän moratorion” vaiheessa.

Minua viehätti Sugimuran ja kumppanien tutkimuksessa tehty muuttuja- ja henkilökeskeisten lähestymistapojen yhdistäminen. Olen yrittänyt hieman vastaavaa yhdistämistä muutamissa omissa tutkimuksissani, ja koen kahden eri lähestymistavan tuottavan toisiaan täydentävää tietoa. En sen sijaan ole ollenkaan vakuuttunut siitä, kuinka Sugimura kumppaneineen käyttää jumaluskoa tai ”uskoa uskontoon” kirjaimellisen uskonnollisuuden synonyymeina. Jumalan tai Buddhan olemassaoloon voi uskoa monella tavalla, joista osa on kirjaimellisempia ja osa vertauskuvallisempia. Jotkin jumaluskoa mittaavat väitteet Sugimuran ja kumppanien kyselyssä ovat mielestäni jopa lähempänä symbolista kuin kirjaimellista uskoa. Esimerkkinä tästä olkoon vaikkapa väite ”Uskon, että Jumala tai Buddha on olemassa mielessäni”. Sugimuran ja kumppanien ”usko uskontoon” puolestaan mittaa minusta ennen kaikkea uskonnon ekstrinsikaalisuutta eli välinearvoisuutta, ei niinkään kirjaimellisuutta.

Yhtä kyseenalaista on samastaa symbolinen uskonnollisuus ja usko luonnon mystisiin voimiin. Jos väitteenä on ”Uskon, että kaikkialla maailmankaikkeudessa elää henkisiä olentoja”, ei se minusta kuulosta kovin vertauskuvalliselta…

Sugimura, K., Matsushima, K., Hihara, S., Takahashi, M., & Crocetti, E. (2018). A Culturally Sensitive Approach to the Relationships between Identity Formation and Religious Beliefs in Youth. Journal of Youth and Adolescence.

Ateismin monet kasvot

Aloittelen parhaillaan uutta tutkimusta ateismista, joten olen viime aikoina keskittynyt lukemaan uskonnottomuuteen liittyviä julkaisuja. Uskontotieteilijät jättivät ateismin ja uskonnottomuuden pitkään vähälle huomiolle, mutta viime aikoina niistä on tullut yhä keskeisempiä tutkimusaiheita. Uskontopsykologista uskonnottomuustutkimusta on tehty erityisesti Bielefeld-based Cross-Cultural Study on the Semantics and Psychology of Spirituality -hankkeessa. Hankkeen tuloksia on julkaistu jo useissa kirjoissa ja artikkeleissa. Viimeisimpänä niistä olen lukenut Barbara Kellerin ja kumppanien artikkelin ”Profiling atheist world views in different cultural contexts: Developmental trajectories and accounts”.

Kellerin ja kumppanien artikkeli perustuu yhteensä 1886 henkilön aineistoon, joka kerättiin Saksan Bielefeldistä ja Yhdysvaltain Chattanoogasta. Tutkittavat täyttivät erilaisia kyselyitä ja lisäksi 102 heistä osallistui perusteellisempaan haastatteluun.

Tutkijat erottivat aineistosta kaksi ateistien ryhmää: ”Ekplisiittiset ateistit” nimittivät itse itseään ateisteiksi. ”Implisiittiset ateistit” puolestaan eivät suoranaisesti identifioituneet ateisteiksi, mutta eivät myöskään pitäneet itseään uskonnollisina tai henkisinä. Sekä eksplisiittiset että implisiittiset ateistit olivat uskonnollisia ja/tai henkisiä tutkittavia useammin miehiä, nuoria ja korkeasti koulutettuja. Ateistit olivat yleisesti muita avoimempia uusille kokemuksille, mutta heillä oli verrattain vähän mystisiä kokemuksia. He olivat muihin tutkittaviin verrattuna myös tyytymättömämpiä henkilökohtaisiin ihmissuhteisiinsa ja pitivät positiivisen perinnön jättämistä jälkipolville vähemmän tärkeänä.

Tilastoaineiston analyysin ohella artikkeli esittelee neljä esimerkkiateistia ja havainnollistaa näin ateististen identiteettien monimuotoisuutta. Yhdysvaltalainen ”Michael” on entinen sotilas, joka menetti uskonsa törmättyään Uuden Testamentin ristiriitaisiin versioihin itselleen tärkeästä Juudas-tarinasta.[i] Michael on ateisminsa suhteen ”kaapissa”, koska pelkää, miten hänen uskonnolliset vanhempansa suhtautuisivat asiaan.  

Yhdysvaltalaisen ”Madelinen” ateismi on älyllistä: hänelle uskonnot ovat yksinkertaistettuja selityksiä maailman synnystä ja ateismi vastaavasti edustaa tieteellisempää käsitystä maailmankaikkeudesta. Kaikki uskonnollinen on siinä määrin vierasta Madelinelle, että tutkijat luonnehtivat häntä ”uskonnollisesti epämusikaaliseksi”; Madeline ei yksinkertaisesti pysty samaistumaan uskonnolliseen kokemusmaailmaan.

Saksalainen ”Petra” suhtautuu kriittisesti järjestäytyneeseen uskontoon, mutta pitää kuitenkin itseään henkisenä ihmisenä. Henkisyys merkitsee Petralle eksistentiaalisten ja eettisten kysymysten pohtimista sekä avoimuutta omille tunteille ja arjen ylittäville kokemuksille.

Niin ikään saksalainen ”Katja” näkee uskonnon ennen kaikkea yhteiskunnallisesti haitallisena. Uskonnot lisäävät ihmisten välisiä vastakkainasetteluja ja saavat heidät taistelemaan keskenään. Ateismi näyttäytyykin Katjalle ennen kaikkea vapautumisena uskonnon kahleista.

Kellerin ja kumppanien neljän esimerkkiateistin profiileilla on yhtymäkohtia iranilaisten ex-muslimien uskostaluopumiskertomuksiin, joita olen analysoinut yhdessä Atefeh Aghaeen kanssa. Erotimme omassa aineistossamme neljä uskostaluopumiskertomuksen tyyppiä: ”Etsijät” olivat olleet vakaumuksellisia uskovia, mutta ajautuneet uskonkriisiin avointen kysymysten ja ratkaisemattomien ristiriitojen vuoksi. ”Rationalistit” korostivat uskonnon ja tieteen välistä ristiriitaa sekä uskonnon epä-älyllisyyttä. ”Välinpitämättömille” uskonto oli yhdentekevää, koska siitä ei ollut apua arjen haasteissa tai elämän kipukohdissa. ”Kapinallisille” taas uskonto oli yhteiskunnallisesti haitallinen ilmiö, josta vapautuminen tekisi maailmasta paremman paikan.

Keller, B., Bullik, R., Klein, C., & Swanson, S. B. (2018). Profiling atheist world views in different cultural contexts: Developmental trajectories and accounts. Psychology of Religion and Spirituality, 10(3), 229-243.

---

[i] Matt. 27: 3–10 ja Ap. t. 1: 15–19

Hulluutta vai hartautta? Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja uskonnolliset kokemukset

Olen aina ollut kiinnostunut tietoisuuden psykologiasta ja erityisesti muuttuneista tajunnantiloista. Osaltaan juuri siksi päädyin suuntautumaan uskontopsykologiaan. Uskonnonharjoituksen yhteydessä kun esiintyy monenlaisia arkikokemuksesta poikkeavia tiloja. Transsitilat, näyt ja ilmestykset ovat joskus niin dramaattisia, että ulkopuolinen ei oikein tiedä, mitä ajatella niistä. Jos joku sanoo kohdanneensa jumalan, onko hän profeetta vai mielisairas? Mikä oikeastaan erottaa uskonnollisen ja psykoottisen kokemuksen?

Eva Ouwehand ja kumppanit ehdottavat tutkimuksessaan, että uskonnollisen ja psykoottisen vastakkainasettelu ei välttämättä ole mielekäs – tai ainakaan välttämätön – tapa jäsentää inhimillistä kokemusmaailmaa. Tutkimusta varten haastateltiin 35 mielenterveyskuntoutujaa, jotka olivat toipumassa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä eli ns. bipolaarihäiriöstä. Tutkijat selvittivät, millaisia uskonnollisia ja henkisiä kokemuksia liittyi yhtäältä häiriön eri vaiheisiin (maniaan ja masennukseen) ja toisaalta oireettomiin jaksoihin.

Erilaisia uskonnollisia ja henkisiä kokemuksia esiintyi selvästi eniten manian yhteydessä: vain neljä haastateltavista ei ollut kokenut manian aikana mitään uskonnolliseksi tulkittavaa. Noin puolet vastaajista oli tuntenut jumalallista läsnäoloa tai kokenut muuten olevansa yhteydessä johonkin perustavanlaatuisempaan todellisuuteen (esimerkiksi luontoon, maailmankaikkeuteen, ihmiskuntaan tai omaan sisimpään). Vastaavasti noin puolet vastaajista kertoi manian aikaisesta kutsumuksesta tai jumalalta saadusta tehtävästä, joka saattoi liittyä esimerkiksi muiden auttamiseen tai uskon julistamiseen. Noin joka kolmas vastaaja kertoi, että asiat alkoi nähdä uudella tavalla manian aikana. Mikään ei tuntunut enää sattumanvaraiselta vaan kaikella oli merkitys. Esimerkiksi tietty numero saattoi saada jonkin aivan erityisen, salatun merkityksen. Muutamat vastaajat olivat myös nähneet näyissä esimerkiksi kuolleita läheisiään, enkeleitä, valo-olentoja tai uskonnollisia symboleita. Jotkut olivat kuulleet ääniä tuonpuoleisesta, toiset tunteneet irtautuvansa ruumiistaan. Uskonnollisiin kokemuksiin saattoi liittyä ”äärimmäistä onnea” ja muita poikkeuksellisen voimakkaita tunnetiloja sekä epätavallisia ruumiillisia tuntemuksia, joita kuvattiin esimerkiksi kehon läpi virtaaviksi energioiksi tai pään sisällä palaviksi ilotulitteiksi.

Manian aikaiset uskonnolliset kokemukset olivat usein myönteisiä, mutta noin joka kolmannessa vastaajassa ne herättivät ennen kaikkea pelkoa. Kokemus ykseydestä perimmäisen todellisuuden kanssa saattoi esimerkiksi laukaista pelon minän häviämisestä tai tuhoutumisesta. Myös synninpelkoa esiintyi manioiden yhteydessä.

Masennus johti monilla vastaajista paitsi tunne-elämän myös uskonnollisten kokemusten latistumiseen. Usko ja uskonnolliset kokemukset valuivat tyhjiin. Epäilykset heräsivät ja manian aikana syntyneet uskonnolliset oivallukset alkoivat tuntua haavekuvilta. Monet kokivat syyllisyyttä uskonsa horjumisesta ja pelkäsivät jumalan rangaistusta. Jotkut kuitenkin saivat masennuksen keskelläkin kokemuksia, jotka auttoivat uskomaan huolehtivaan jumalaan. Esimerkiksi summamutikassa avatusta Raamatun kohdasta saattoi löytyä lause, joka tuntui sopivan juuri omaan tilanteeseen.

Tutkimuksen vastaajien välillä oli paljon eroja siinä, missä määrin heillä oli uskonnollisia kokemuksia oireettomien jaksojen aikana. Joillain vastaajista ei ollut minkäänlaisia uskonnollisia kokemuksia oireettomina kausina. Yli puolet vastaajista koki kuitenkin myös oireettomina aikoina ykseyden, merkityksellisyyden ja kutsumuksen tunteita, jotka muistuttivat manian aikaisia mutta olivat vähemmän intensiivisiä.

Ouwehand ja kumppanit painottavat, että valtaosa heidän tutkimukseensa osallistuneista tulkitsi manian aikaiset kokemuksensa psykoosin oireiksi. Samalla he kuitenkin näkivät ne uskonnollisesti ja henkisesti merkityksellisinä. Ei siis ole niin, että kokemus on joko uskonnollinen tai psykoottinen, vaan se voi kokijalle itselleen olla molempia. Tämä Ouwehandin ja kumppanien huomio toi ainakin minulle mieleen psykedeelien parissa tehdyt tutkimukset: psilosybiinin, LSD:n tai vastaavien avulla on pystytty synnyttämään kokemuksia, jotka ovat kokijoilleen olleet uskonnollisesti jopa käänteentekeviä – siitäkin huolimatta, että kokijat ovat hyvin tienneet olevansa psykoaktiivisen aineen vaikutuksen alaisina! Mielenterveyden häiriö tai huumaava ainekin voi muuttaa arkikokemusta tavalla, jolla on kauaskantoiset vaikutukset maailmankuvaan.

Ouwehand, E., Muthert, H., Zock, H., Boeije, H., & Braam, A. W. (2018). Sweet Delight and Endless Night: A Qualitative Exploration of Ordinary and Extraordinary Religious and Spiritual Experiences in Bipolar Disorder. The International Journal for the Psychology of Religion, 28(1), 31-54.

Uskonnollisuudesta ja kuluttamisesta

Ainakin suomalaisen luterilaisuuden piirissä tuntuu vallitsevan ajatus, että uskonto ja kaupallisuus eivät sovi yhteen. Ajatus nousee ehkä jo siitä, miten Jeesus evankeliumeissa kuvataan – ajamassa rahanvaihtajia ulos temppelistä tai kieltämässä Jumalan ja Mammonan yhtäaikaisen palvonnan. Ja jos Lutherista ei mitään muuta peruskoulun uskonnontunneilla opetettu, niin ainakin se, että hän vastusti anekauppaa.

Ajatus uskonnon ja kaupanteon vastakkaisuudesta on kuitenkin kaikkea muuta kuin yleismaailmallinen: Islamilaisessa perinteessä on toki korkokielto ja muita liiketoimintaan liittyviä normeja, mutta ei yleistä antipatiaa kaupankäyntiä kohtaan; olihan profeetta Muhammad itsekin ammatiltaan kauppias. Muslimien pyhiinvaellus Mekkaan, hajj, onkin paitsi uskonnollinen velvollisuus myös iso bisnes, jonka puitteissa myydään t-paitoja, koruja ja astiastoja.

Mekka on ei-muslimille off-limits, mutta esimerkkejä piisaa muuallakin. Jokainen Roomassa käynyt tietää, kuinka paljon Vatikaanin kulmilla kaupataan paaviaiheisia matkamuistoja. Itse ostin viime visiitillä pari jääkaappimagneettia pyhästä isästä. Ja Lutherin anekauppakritiikeistä huolimatta uskonpuhdistuksella on ainakin osavastuu kapitalismin synnystä – ainakin mikäli uskontososiologian klassikkoa Max Weberiä on uskominen.

Uskonnon taloustiede on omasta mielestäni huisin kiinnostavaa. Siksi olikin mukava törmätä artikkeliin, jossa uskonnon ja kuluttamisen suhdetta on tarkasteltu sosiaalipsykologian näkökulmasta.

Didem Kurt, J. Jeffrey Inman ja Francesca Gino ovat tutkineet, miten uskonto vaikuttaa päivittäistavaraostoksiin. Tutkimus koostui kaikkiaan viidestä osatutkimuksesta, joissa ilmiötä tarkasteltiin usealla eri tasolla yksilötasosta aina piirikuntatasolle asti. Kaksi ensimmäistä osatutkimusta hyödynsi väestönlaskenta- ja markkinatutkimusdataa ja osoitti, että uskonnollisemmissa piirikunnissa päivittäistavarakauppojen myynti oli vähäisempää ja kuluttajat käyttivät keskimäärin vähemmän rahaa ostosreissuillaan. Vastaava tulos saatiin myös kolmannessa osatutkimuksessa, joka toteutettiin internet-kyselynä. Kyselyn vastaajien piti kuvitella olevansa kauppareissulla, valikoida mieleisiään tuotteita eri vaihtoehtojen joukosta ja asettaa lopuksi yläraja sille, paljonko voisivat maksaa purukumipaketista. Itseasetettu hintakatto oli yhteydessä uskonnollisuuteen siten, että uskonnollisuuskyselyssä korkeita pistemääriä saaneet vastaajat olivat valmiita maksamaan purukumipaketista muita vähemmän.

Viimeiset kaksi osatutkimusta selvittivät uskonnon ja kuluttamisen yhteyttä kokeellisesti. Myös näiden osatutkimusten vastaajien tuli kuvitella itsensä kauppareissulle, valita sekalaisia tuotteita ja lopuksi määritellä, paljonko voisivat maksaa tietystä tuotteesta (lehdestä tai suklaasta). Osalle tutkittavista oli kuitenkin ennen shoppailutehtävää näytetty videopätkä, jolla pukuun puettu saarnamies puhui Jumalan läsnäolosta. (Kontrolliryhmä näki videon öljyväreillä maalaamisesta.) Osoittautui, että saarnapuheen nähneet vastaajat asettivat sopivan hinnan rajat noin 10 prosenttia muita alemmas. Mielenkiintoista kyllä, saarnapuhe vaikutti samalla tavalla uskonnollisiin ja uskonnottomiin vastaajiin. Vaikutti siltä, että uskonto yhdistyi myös uskonnottomien mielessä säästäväisyyteen ja harkitsevaan taloudenpitoon; siksi jo pelkkä muistutus uskonnosta sai heidätkin toimimaan säästäväisemmin.

Kurt, D., Inman, J. J., & Gino, F. (2018). Religious shoppers spend less money. Journal of Experimental Social Psychology, 78, 116-124.

Virheisiin liittyvät sanat fundamentalistin aivosähkökäyrällä

Englantilainen filosofi Jeremy Bentham ideoi 1700-luvulla uudentyyppisen vankilan, jota hän kutsui ”panoptikoniksi” (pan = kaikki, optikós = näkemiseen liittyvä). Panoptikonissa sellit ovat kehän muodossa ja niiden keskellä on vartiotorni, josta voi nähdä mihin tahansa selliin. Vartijat voivat milloin tahansa tarkkailla ketä tahansa vankia ilman, että vanki tietää tulevansa tarkkailluksi. Koska vangit eivät koskaan ole suojassa valvonnalta, he alkavat vähitellen valvoa itseään ja sitä, etteivät riko vartijoiden sääntöjä. Ranskalainen filosofi Michel Foucault on sittemmin käyttänyt panoptikonia vertauskuvana koko modernille vallankäytölle. Moderni vallankäyttö perustuu hyvin usein siihen, että ihmiset saadaan sisäistämään tietyt normit, joiden perusteella arvioida itseä. Normin mukainen on ”normaalia”, siitä poikkeava taas ”epänormaalia”. Esimerkiksi terveysvalistus noudattaa tyypillisesti panoptista logiikkaa: painoindeksit, liikuntasuositukset ja lautasmallit tarjoavat kaikki kriteeristöjä, joihin verrata omaa suoriutumista terveellisessä elämässä.

Uskonnontutkijat ovat esittäneet, että ajatus kaikkitietävästä jumalasta toimii hieman panoptikonin tavoin ja pitää siten yhteisöä koossa: Jos kaiken näkevä jumala palkitsee hyvistä teoista ja rankaisee pahoista, uskovilla on kannustin toimia yhteisön hyväksi jopa silloin, kun kukaan toinen ihminen ei ole valvomassa. Jumalan katsetta tai rangaistusta kun ei pääse pakoon. Sisäistynyt käsitys alati tarkkailevasta jumalasta puolestaan johtaa korostuneeseen itsetarkkailuun, kun uskova yrittää sovittaa omat toimensa uskonnon vaatimuksiin.

Jumalan tahdon noudattaminen on keskeinen osa fundamentalistista uskonnollisuutta. Małgorzata Kossowskan ja kumppanien mukaan fundamentalismiin kuuluu usko yhteen oikeaan uskonnolliseen oppiin, jonka tarkka seuraaminen päivittäisessä elämässä vie yhteyteen jumalan kanssa. Oikeassa uskossa pysyminen on tärkeää, sillä sen ulkopuolella vallitsee pahuus. Fundamentalistille on annettu ohjeet jumalan tahdon mukaiseen elämään; hänen tehtävänään on vain varmistaa, ettei hän lipsu niistä. Jotta fundamentalisti välttyisi poikkeamasta oikealta tieltä, on hänen tärkeää huomata mahdolliset virheet omissa ja toisten tekemisissä. Koska fundamentalistille on tärkeää välttää virheitä, Kossowska on työtovereineen tutkinut, synnyttävätkö virheisiin liittyvät ärsykkeet erilaisen vasteen fundamentalistien aivoissa kuin muiden.

Kossowska ja kumppanit tarkastelivat erikseen niitä, joilla oli hyvä epävarmuuden sietokyky, ja niitä, joilla ei ollut. Tutkijaryhmän mukaan fundamentalismi on eräänlainen defenssimekanismi, joka suojelee epävarmuudelta tarjoamalla selvät suuntaviivat elämän kaikkiin tilanteisiin. Fundamentalistisessa maailmassa vallitsee selvä jako oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan välillä. Vahvan dualistinen maailmankuva on selkeä mutta samalla vaativa, koska fundamentalistin täytyy pitää varansa, että pysyy hyvän puolella.

Kossowskan ja kumppanien tutkimukseen valikoitui yhteensä 42 puolalaista yliopisto-opiskelijaa, joiden oli aiemmassa lomakekyselyssä todettu sietävän epävarmuutta joko poikkeuksellisen hyvin tai poikkeuksellisen huonosti. Tutkittavat täyttivät fundamentalismia mittaavan lomakkeen, minkä jälkeen heille näytettiin ruudulta eri väreillä kirjoitettuja sanoja, joista osa liittyi virheisiin ja osa taas ei. Tutkittavien ainoana tehtävänä oli nimetä väri, jolla kukin sana oli kirjoitettu. Samalla heidän aivotoimintaansa seurattiin EEG-laitteella. Vaikka tutkittavien tuli jättää sanan merkitys huomiotta, aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa on todettu, että huomiotta jätettykin merkitys saattaa aiheuttaa reaktioita, jotka näkyvät esimerkiksi aivojen sähköisessä toiminnassa. Reaktio, johon Kossowska ja kumppanit kiinnittivät erityistä huomiota, oli N400: piikki aivosähkökäyrässä, joka liittyy ristiriitoihin omien oletusten ja maailman välillä. N400 ilmenee esimerkiksi, kun lauseessa on siihen sopimaton sana.[1] Tutkijat olettivat, että epävarmuutta huonosti sietävät fundamentalistit kiinnittävät poikkeuksellisen herkästi huomiota mahdollisiin virheisiin ja siksi heillä on muita voimakkaampi N400, kun ärsykesana liittyy virheeseen.

Tutkijoiden oletus sai vahvistuksen: fundamentalismi ja heikko epävarmuuden sietokyky yhdessä ennakoivat tavanomaista voimakkaampaa N400-vastetta virheisiin liittyviin ärsykesanoihin. Jos fundamentalistinen maailmankatsomus tarjoaakin varmuutta epävarmassa maailmassa, sen hintana näyttää olevan korostunut alttius reagoida mahdollisiin virheisiin.

Kossowska, M., Szwed, P., Wyczesany, M., Czarnek, G., & Wronka, E. (2018). Religious Fundamentalism Modulates Neural Responses to Error-Related Words: The Role of Motivation Toward Closure. Frontiers in Psychology, 9(285).

---

[1] Tämä olkoon esimerkkinä lauseesta, luovien jossa on sopimaton sana. Noin, siitä sait N400:n.

Uskonto, henkisyys, HLB-identiteetti ja itsetunto

Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että uskonnon ja hyvinvoinnin välillä on monilla mittareilla mitattuna myönteinen yhteys: Uskonnolliset ihmiset käyttävät keskimäärin vähemmän päihteitä kuin muut ja heillä on muutenkin terveellisemmät elämäntavat. Uskonnolliset ihmiset ovat myös keskimääräistä onnellisempia ja tyytyväisempiä elämäänsä. Onpa joissain tutkimuksissa havaittu uskonnollisten ihmisten elävänkin keskivertoa pidempään – näin ainakin Yhdysvalloissa, missä valtaosa tutkimuksista on tehty.

Väestön tasolla ilmenevä yhteys ei kuitenkaan välttämättä päde jokaisessa väestöryhmässä. (Edellinen lause on niin tärkeä, että se on syytä sisäistää. Lue se siis vielä kerran ajatuksen kanssa: väestön tasolla ilmenevä yhteys ei välttämättä päde jokaisessa väestöryhmässä.) Vaikka uskonnollisuus yleisesti tukisikin hyvinvointia, se saattaa jonkin ryhmän parissa vaikuttaa jopa päinvastaisesti ja olla haitaksi. Uskontojen piirissä esiintyy esimerkiksi runsaasti kielteisiä asenteita sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta kohtaan, mikä ei ehkä ole omiaan tukemaan uskonnollisten HLBT-ihmisten hyvinvointia.

Suzanne Sternin ja A. Jordan Wrightin tutkimus pyrkii selvittämään, millaisessa yhteydessä uskonnollisuus ja henkisyys ovat seksuaalivähemmistöihin kuuluvien identiteettiin ja itsetuntoon. Tutkimukseen osallistui yhteensä 376 eri-ikäistä vastaajaa, jotka identifioituivat homoiksi, lesboiksi tai biseksuaaleiksi. Aineistonkeruu toteutettiin kokonaan Internetissä: tutkittavat värvättiin seksuaalivähemmistöjen keskustelupalstojen kautta, ja he osallistuivat tutkimukseen täyttämällä sähköisen kyselylomakkeen.

”Henkisyydellä” Stern ja Wright tarkoittavat henkilökohtaista suhdetta johonkin suurempaan voimaan tai vakaumusta, joka antaa elämälle merkitystä ja päämäärää. ”Uskonto” puolestaan on henkisyyden järjestäytynyttä harjoittamista vakiintuneessa muodossa. Henkisyys ja uskonto esiintyvät usein yhdessä ja toisiinsa kietoutuneina, mutta Sternin ja Wrightin mukaan on myös mahdollista olla henkinen olematta uskonnollinen (tai päinvastoin). Sisäinen rauha ja kokemus ykseydestä maailman kanssa ovat esimerkkejä henkisistä kokemuksista, jotka eivät välttämättä edellytä yhteyttä järjestäytyneeseen uskontoon.

Stern ja Wright totesivat tutkimuksessaan, että henkisyys oli yhteydessä myönteiseen homo-/lesbo/bi-identiteettiin ja uskonnollisuus puolestaan kielteiseen: Uskonnollisilla vastaajilla oli muita kielteisempi käsitys homo-/biseksuaalisuudesta ja enemmän heteronormatiivisia asenteita. Henkisyys puolestaan ennakoi hyväksyvää asennetta omaa seksuaalisuutta kohtaan. Vastaava yhteys todettiin, kun tarkasteltiin uskonnollisuuden ja henkisyyden yhteyttä itsetuntoon. Mitä enemmän henkisyys korostui henkilön elämässä, sitä parempi itsetunto hänellä oli. Uskonnollisuus puolestaan liittyi heikkoon itsetuntoon.

Uskonnollisuus ei siis aina ole hyvinvointia edistävä tekijä, vaan joillekin ryhmille – esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille – se voi olla jopa hyvinvoinnin rasite. Sternin ja Wrightin tutkimus herättää kuitenkin myös yleisemmän kysymyksen uskonnon ja hyvinvoinnin suhteesta: Useimmissa tutkimuksissa ei ole tarkasteltu erikseen uskonnollisuutta ja henkisyyttä vaan on käytetty mittareita, jotka mittaavat sekaisin kumpaakin. Kuinka suuri osa uskonnon ja hyvinvoinnin yhteyksistä liittyykin loppupeleissä nimenomaan henkisyyteen?

Stern, S., & Wright, A. J. (2018). Discrete Effects of Religiosity and Spirituality on Gay Identity and Self-Esteem. Journal of Homosexuality, 65(8), 1071-1092.

Big dataa uskovien ja uskonnottomien Facebook-käyttäytymisestä

Big data ja digitaaliset ihmistieteet (digital humanities) ovat tämän hetken akateemisia hittitermejä. Usko algoritmien voimaan elää niin vahvana, että ainakin populaaripuheenvuoroista tulee toisinaan sellainen olo, että big datalla voi tehdä mitä tahansa – vaikkapa määrätä Yhdysvaltain presidentinvaalien lopputuloksesta tai muuttaa maailman tekoälyn hallitsemaksi dystopiaksi.

David B. Yaden ja kumppanit ovat tarkastelleet laskennallisen kielitieteen keinoin sitä, kuinka uskonnollisuus heijastuu Facebook-päivityksissä käytettyyn kieleen. Tutkimuksen aineisto oli kerätty yhteensä 12 815 Facebook-käyttäjältä, jotka olivat ilmoittaneet profiilissaan joko uskonnollisen (kristityn/islamilaisen/hindulaisen/buddhalaisen) tai uskonnottoman (ateistisen/agnostisen) vakaumuksen. Tutkijat pilkkoivat aineistona olleet Facebook-tekstit yhden tai muutaman sanan mittaisiin palasiin, jotka sitten luokiteltin yleisempiin sisältöluokkiin, esimerkiksi myönteisiin tunneilmauksiin ja kirosanoihin. Tämän jälkeen tutkijat vertasivat uskonnollisten ja uskonnottomien käyttäjien tekstejä ja laskivat, olivatko erilaiset sisällöt tyypillisiä eri käyttäjäryhmille.

Osoittautui, että uskonnollisten Facebook-käyttäjien teksteissä esiintyi enemmän kiitollisuuden ja muiden myönteisten tunteiden ilmaisuja sekä sanoja, jotka liittyivät perheeseen tai muihin sosiaalisiin suhteisiin. Uskonnottomat käyttivät puolestaan enemmän kirosanoja ja muita aggression tai kielteisten tunteiden ilmaisuja mutta myös ajatteluun ja uuden tiedon käsittelyyn liittyviä sanoja.

Uskonnollisuus on aiempien tutkimusten perusteella yhteydessä useisiin myönteisiä sosiaalisia suhteita edistäviin tekijöihin, esimerkiksi persoonallisuuden sovinnollisuuteen. Uskonnollisuus ennakoi myös avioliiton pysyvyyttä ja keskimääräistä vähäisempiä mieliala- ja päihdeongelmia. Esiintyykö uskonnollisten Facebook-käyttäjien teksteissä enemmän myönteisiä tunteita ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvää sanastoa, koska heillä menee uskonnottomia paremmin ihmissuhteissa ja psyykkisesti? Ehkä. On kuitenkin toinenkin mahdollinen tulkinta: uskonnolliset käyttäjät saattavat kokea uskonnottomia enemmän sosiaalista painetta korostaa esimerkiksi kiitollisuuttaan ja muita myönteisiä tunteita – näyttää, että Jumala siunaa ja kaikki on hyvin. Yaden ja kumppanit arvelevat, että ainakin kirosanojen ja seksiin liittyvän sanaston runsaampi esiintyminen uskonnottomien teksteissä kertoo siitä, että uskonnottomilla on uskovia vähemmän näihin asioihin liittyviä tabuja. (Ja kaikille lienee tuttua, kuinka paljon Facebookissa tehdään tarkoituksellista imagon rakentamista…)

Kirjoittavatko uskonnolliset Facebook-käyttäjät uskonnottomia enemmän sosiaalisista suhteista ja myönteisistä tunteista, koska uskonnollisilla on keskimäärin vähemmän ihmissuhde- ja mielialaongelmia? Vai onko kyse enemmän siitä, että uskonnolliset kokevat enemmän sosiaalista painetta korostaa elämän valoisaa puolta? Tässä törmäämme big data -analytiikan rajoihin. Analyysimenetelmät paljastavat eroja Facebook-käyttäjien kielenkäytössä, mutta ne eivät kerro, mistä erot johtuvat – tähän tarvitaan Yadenin ja kumppanienkin mukaan laadullisempaa analyysia.

Yaden, D. B., Eichstaedt, J. C., Kern, M. L., Smith, L. K., Buffone, A., Stillwell, D. J., Kosinski, M., Ungar, L. H., Seligman, M. E. P., & Schwartz, H. A. (2018). The Language of Religious Affiliation: Social, Emotional, and Cognitive Differences. Social Psychological and Personality Science, 9(4), 444-452.

Mielikuvat yliluonnollisesta auttajasta ja itseluottamus taistelussa

Uskontopsykologian lisäksi minulla on toinenkin intohimo: kamppailulajit. Näitä kahta teemaa yhdistäviä tutkimuksia ei ikävä kyllä ole turhan montaa. Uskonnon ja väkivallan suhdetta on toki tutkittu paljon, mutta tutkimukset ovat keskittyneet ennen kaikkea väkivallan syihin; esimerkiksi uskonnolliseen terrorismiin johtavista tekijöistä on olemassa runsaasti tutkimusta. Colin Holbrook on työtovereineen laatinut kokeellisen asetelman uskonnon psykologisista vaikutuksista kamppailutilanteessa – ja sellaista en ole aiemmin nähnyt.

Holbrook ja kumppanit selvittivät tutkimuksessaan, kuinka uskonnollisuus ja ennen kaikkea mielikuva yliluonnolliselta voimalta saadusta tuesta vaikuttavat itseluottamukseen taistelutilanteessa. Tutkimustaan varten he kokosivat noin sata eri-ikäistä miestä ja naista, jotka jaettiin 5–8 henkilön ryhmiin. Kukin ryhmä sai lyhyen perehdytyksen veitsitaisteluun, minkä jälkeen ryhmä laitettiin kamppailemaan toista ryhmää vastaan harjoitusveitsillä. Toinen taistelun osapuolista sai ennen yhteenottoa visualisointitehtävän, jossa ryhmäläisten piti kuvitella tuekseen jokin mahtava voima (”Jumala tai henki tai maailmankaikkeus tai ehkä ihan vain pyrkimyksen voima”). Verrokkiryhmän taistelijoille taas annettiin tehtäväksi kuvitella vierelleen puu. Visualisoinnin jälkeen kaikkien tutkittavien piti arvioida uskoaan sekä henkilökohtaiseen että oman ryhmän suoriutumiseen tulevassa taistelussa. Osoittautui, että yliluonnollista auttajaa kuvitelleilla oli verrokkiryhmään verrattuna korkeampi luottamus omaan pärjäämiseen. Visualisointitehtävällä ei kuitenkaan ollut yhteyttä siihen, kuinka vahvasti omaan ryhmään luotettiin, mikä tutkijoiden mukaan saattoi johtua tehtävänannon sanamuodosta.

Myös tutkittavan oma uskonnollisuus oli yhteydessä itseluottamukseen ennen kamppailutilannetta. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, millaisia uskonnollisia uskomuksia tutkittavalla oli; oleellista oli se, kuinka voimakkaasti hän tunsi olevansa yhteydessä johonkin korkeampaan voimaan.

Holbrook ja kumppanit pohtivat tutkimuksessaan myös, onko yliluonnollisen auttajan tuoma itsevarmuus samanlaista kuin se, jota saadaan tavanomaisemmilta liittolaisilta. Vaikka viralliset uskonnolliset opit usein korostavat ihmisten ja jumalien radikaalia erilaisuutta, tutkimukset ovat osoittaneet, että arkielämän mielikuvissa jumalat ovat yleensä huomattavan ihmismäisiä. Ihmiset esimerkiksi vaistomaisesti olettavat jumalilleen kovin inhimillisiä tunteita, haluja ja luonteenpiirteitä. Saadaanko yliluonnollisia voimia kuvittelemalla itseluottamusta, koska voimat koetaan ”taistelutovereiksi”, vai onko itseluottamuksessa kyse jostain muusta, esimerkiksi uskonnollisen uskon tuomasta kuolemattomuuden tunteesta tai uskonharjoituksen tuottamasta tyyneydestä? Siihen tämä tutkimus ei vielä vastaa.

Holbrook, C., Pollack, J., Zerbe, J. G.,& Hahn-Holbrook, J. (2018). Perceived Supernatural Support Heightens Battle Confidence: A Knife Combat Field Study. Religion, Brain & Behavior.

Itsemurha ja uskonnon eri ulottuvuudet

Miten mitata uskontoa?

Tilastolliset tutkimukset tarkastelevat uskonnollisuutta usein yksiulotteisena muuttujana. Uskonnollisuus ajatellaan pituutta tai painoa vastaavana ominaisuutena, jota voidaan kuvata yhdellä lukuarvolla: uskonnollisuutta voi olla paljon tai vähän, ja ihmiset voitaisiin ainakin periaatteessa järjestää jonoon uskonnollisuuden asteen mukaan siten, että toisessa päässä seisoo kaikkein uskonnollisin ihminen ja toisessa taas vähiten uskonnollinen. Varsin usein yksiulotteista uskonnollisuutta vieläpä mitataan vain yhdellä kyselylomakkeen osiolla, esimerkiksi sellaisella kuin ”Pidän itseäni uskonnollisena ihmisenä (1 = täysin eri mieltä, 7 = täysin samaa mieltä)”.

Uskonnollisuuden typistäminen yksiulotteiseksi muuttujaksi on kuitenkin monella tapaa ongelmallista. Kumpi on uskonnollisempi: hän, joka käy aktiivisesti seurakunnan tilaisuuksissa mutta lähinnä tapaamassa ystäviä, vai hän, joka vierastaa järjestäytynyttä uskonnollisuutta ja juttelee silti joka ilta isoäidilleen Taivaassa? Tai kumpi on uskonnollisempi: hän, jolle Raamatun luomiskertomukset ovat historiallisesti tosia, vai hän, jolle ne ovat vertauskuva Jumalan ja luomakunnan suhteesta? Onko uskonnollisuuden määrä ylipäätään mielekäs tapa puhua tällaisista uskonnollisuuden vivahteista?

Usein oleellista ei ole niinkään se, onko henkilö uskonnollinen, vaan se, millä tavalla hän on uskonnollinen. Matthias Jongkindin ja kumppanien itsemurhatutkimus on tästä hyvä esimerkki.

Uskonto ja itsemurha

Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että uskonnollisuus keskimäärin vähentää itsemurhariskiä. Ei kuitenkaan ole tarpeeksi tietoa siitä, mikä uskonnossa suojaa itsetuhoisuudelta. Juuri tätä Jongkind ja kumppanit pyrkivät omassa tutkimuksessaan selvittämään.

Tutkimukseen osallistui yhteensä 155 kristittyä masennuspotilasta. Potilaat vastasivat kyselyihin, jotka mittasivat muun muassa masennusoireiden voimakkuutta, itsetuhoajatuksia ja aiempia itsemurhayrityksiä. Tämän lisäksi tutkijat olivat kiinnostuneita siitä, millaisia mielikuvia potilailla oli Jumalasta ja missä määrin heidän uskonnolliset ja eettiset periaatteensa sallivat itsemurhan.

Osoittautui, että mitä jyrkemmin potilaan eettinen ja uskonnollinen vakaumus kielsi itsemurhan, sitä vähemmän hänellä oli itsetuhoajatuksia ja itsemurhayrityksiä. Itsetuhoajatuksilta suojasi myös se, jos potilas näki Jumalan mahtavana mutta samalla rakastavana ja auttavana voimana. Mielikuva etäisestä, poissaolevasta ja passiivisesta Jumalasta puolestaan lisäsi itsetuhoajatuksia.

Jongkind ja kumppanit tarkastelivat uskontoa yhden sijasta kahdella eri ulottuvuudella. Jo yhden ulottuvuuden lisääminen tuotti selvästi aiempaa rikkaamman kuvan uskonnon ja itsetuhoisuuden suhteesta. Entäpä jos moraalisääntöjen ja jumalakäsitysten lisäksi olisi tutkittu vielä esimerkiksi mielikuvia tuonpuoleisesta?

Jongkind, M., van den Brink, B., Schaap‐Jonker, H., van der Velde, N., & Braam, A. W. (2018). Dimensions of Religion Associated with Suicide Attempt and Suicide Ideation in Depressed, Religiously Affiliated Patients. Suicide and Life-Threatening Behavior. 

Väitöskirjasta Katsomukset-blogissa

Kirjoitin Katsomukset-blogiin jutun väitöstutkimuksestani ja sen tärkeimmistä tuloksista:

https://katsomukset.fi/2018/09/13/voiko-olla-seka-suomalainen-etta-muslimi/

Tekeekö uskonnollisuus oikeistokonservatiiviksi?

Useissa tutkimuksissa on todettu, että uskonnollisuus on yhteydessä oikeistokonservatiiviseen vakaumukseen ainakin länsimaissa. Mitä uskonnollisempi henkilö on kyseessä, sitä todennäköisemmin hän kannattaa konservatiivista politiikkaa ja äänestää oikeistolaisia tai konservatiivisia puolueita. On kuitenkin epäselvää, kuinka yleismaailmallisesta yhteydestä on kyse. Ennakoiko uskonnollisuus oikeistokonservatiivista vakaumusta myös länsimaiden ulkopuolella ja muiden uskontojen kuin kristinuskon piirissä?

Gian Vittorio Capraran ja kumppanien suurtutkimus uskonnollisuuden ja poliittisen vakaumuksen yhteyksistä kattaa yhteensä 16 eri maata viidestä eri maanosasta. Myös Suomi on mukana. Tutkimukseen osallistui kaikkiaan 8825 vastaajaa, joiden piti muun muassa arvioida numeroasteikolla omaa uskonnollisuuttaan sekä sijoittumistaan oikeisto–vasemmisto- ja liberaali–konservatiivi-akseleilla. Kaikissa tutkituissa maissa Australiaa lukuun ottamatta todettiin selkeä yhteys uskonnollisuuden ja poliittisen vakaumuksen välillä: mitä uskonnollisempana vastaaja piti itseään, sitä todennäköisemmin hän oli myös poliittisesti konservatiivinen ja kallellaan oikealle. Yhteys voitiin todeta eri puolilla maailmaa ja eri uskontoperinteissä: uskonnollisuus ennakoi konservatiivisuutta ja oikeistolaisuutta Euroopan ja Amerikan kristillisenemmistöisissä maissa (esim. Brasiliassa, Chilessä, Saksassa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa) mutta myös Israelissa, Japanissa ja Turkissa.

Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että uskonnollisuus ja oikeistokonservatiivisuus ovat molemmat yhteydessä sosiaalisen yhdenmukaisuuden, turvallisuuden ja perinteiden korostamiseen eli niin sanottuihin säilyttämisarvoihin. Sekä uskoville että oikeistolle on toisin sanoen erityisen tärkeää se, että pidetään kiinni perinteistä ja yhteisistä säännöistä. Caprara ja kumppanit halusivat selvittää, voisiko uskonnollisuuden ja oikeistokonservatiivisuuden yhteys selittyä arvomaailmojen samanlaisuudella. Tekeekö uskonnollisuus siis ihmisestä oikeistokonservatiivin vai onko kyse siitä, että samanlaiset arvot vaikuttavat sekä uskonnollisuuden että oikeistokonservatiivisuuden taustalla?

Aineiston tilastollinen analyysi osoitti, että uskonnollisuuden ja poliittisen vakaumuksen yhteys ei kokonaan selity yhteisellä arvomaailmalla, vaan uskonnollisuudella on myös jokin arvoista riippumaton yhteys poliittiseen oikeistolaisuuteen ja konservatiivisuuteen. Uskonnon oma vaikutus poliittiseen vakaumukseen on kuitenkin useimmissa maissa varsin pieni. Esimerkiksi Suomessa säilyttämisarvoja korostava arvopohja määrittää poliittista vakaumusta selvästi enemmän kuin uskonto. Uskonnolla on merkittävää vaikutusta yksilön poliittiseen vakaumukseen lähinnä Turkissa sekä Keski- ja Etelä-Euroopan katolis- ja ortodoksienemmistöisissä maissa, kuten Puolassa, Espanjassa ja Kreikassa.

Caprara, G. V.,Vecchione, M., Schwartz, S. H., Schoen, H., Bain, P. G., Silvester, J.,Cieciuch, J., Pavlopoulos, V., Bianchi, G., Kirmanoglu, H., Baslevent, C.,Mamali, C., Manzi, J., Katayama, M., Posnova, T., Tabernero, C., Torres, C., Verkasalo, M., Lönnqvist, J-E., Vondráková, E., Caprara, M. G. (2018). The Contribution of Religiosity to Ideology: Empirical Evidences From Five Continents. Cross-Cultural Research.

Jumalauskon yhteys selkeään minäkäsitykseen

Nykytutkimus on osoittanut, että ihmismielelle on luontaista uskoa jumaliin ja erilaisiin henkiolentoihin. Lajinkehityksen myötä on muodostunut useita psykologisia mekanismeja, jotka saavat meidät helposti näkemään esimerkiksi inhimillisiä tarkoitusperiä ja merkityksiä luonnonilmiöissä. Kun tärkeänä juhlapäivänä on koko vuoden pahin rajuilma, mieleen hiipii helposti ajatus, että koko maailma on itseä vastaan. Puun kaatuminen auton viereen saattaa tuntua enteeltä. Tällaisista intuitioista on verrattain lyhyt matka uskomukseen, että luonnonilmiöiden takana on älyllinen toimija, jolla on tietoisia tarkoitusperiä. Tarkoitusperien ja toimijan luonteen ymmärtäminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään vaan edellyttää ajatustyötä. Ihmismieli havaitsee kyllä luonnostaan maailmassa yliluonnollisten voimien vaikutusta, mutta näiden luontaisten intuitioiden kehittyminen uskonnollisiksi opeiksi edellyttää järkeilyä. Vastaavasti luontaisten intuitioiden kumoaminen – siis epäusko – vaatii tietoista pohdintaa.[1]

Uskonnolliset uskomukset ovat usein keskeinen osa ihmisen minäkäsitystä. Tästä syystä tutkijat Michael B. Kitchens ja Russell E. Phillips III olettavat, että minäkäsityksen selkeys ja jumalakäsityksen selkeys ovat yhteydessä; jos henkilöllä on selkeä käsitys itsestään, on hänellä yleensä myös selkeä käsitys jumalasta. Tutkijat testasivat oletustaan kysymällä joukolta yhdysvaltalaisia Internetin käyttäjiä kysymyksiä, jotka mittaavat joko minäkäsityksen selkeyttä tai uskoa maailmankaikkeutta hallitsevaan jumalaan. Muuttujien välinen yhteys oli U:n muotoinen siten, että minäkäsityksen selkeys oli yhteydessä sekä vahvaan jumalauskoon että vahvaan epäuskoon. Oma minäkäsitys oli keskimäärin epäselvin niillä, jotka sijoittuivat näiden kahden ääripään väliin – siis niillä, joilla ei ollut selvää mielipidettä jumalasta.

Tutkijoiden oletus sai siis empiiristä tukea. Luontaisten uskonnollisten intuitioiden muotoutuminen joko tietoiseksi jumalauskoksi tai epäuskoksi edellyttää ajatustyötä. Uskonnollisten uskomusten parissa tehty ajatustyö heijastuu myös minäkäsitysten jäsentyneisyyteen siten, että selkeä uskonnollinen tai uskonnoton vakaumus on yhteydessä keskimääräistä selkeämpään minäkäsitykseen.

Kitchens, M. B., & Phillips, R. E., III (2018). A Curvilinear Relationship Between Clear Beliefs About God and Self-Concept Clarity. Psychology of Religion and Spirituality. 

---

[1] Jumalauskon luontaisuus ei tietenkään ole osoitus jumalien olemassaolosta. Ihmismielen taipumus havaita maailmassa jumalan vaikutusta kertoo kyllä jotain ihmismielestä, mutta jumalan olemassaoloa (tai olemattomuutta) se ei vielä todista.

Mielikuvien moraalittomat ateistit

Vaikka ateismi ja uskonnottomuus lisääntyvät eri puolilla maailmaa, tutkimukset osoittavat, että ateisteihin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti. Yleinen epäilys on, että uskonnottomuus tekee moraalittomaksi; monien on vaikea ymmärtää, miksi ateistit käyttäytyisivät moraalisesti, jos he eivät kerran usko tuonpuoleisessa odottavaan palkkioon tai rangaistukseen.

Jazmin L. Brown-Iannuzzin, Stephanie McKeen ja Will M. Gervaisin tutkimuksen hypoteesina on, että ateismia kohtaan tunnetut ennakkoluulot heijastuvat myös ateisteja koskeviin mielikuviin. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa suurelle joukolle (n = 377) Internetin käyttäjiä näytettiin sarja tietokoneella generoituja kasvokuvia. Kasvokuvat näytettiin kaksi kerrallaan siten, että tutkittavien piti joka kuvaparin kohdalla päättää, kumpi kuvaparin henkilöistä näyttää enemmän siltä, että uskoo Jumalaan. Tutkijat yhdistivät tyypillisimmät uskovaan liitetyt piirteet yhdeksi kuvaksi ja tyypillisimmät ateistiin liitetyt piirteet toiseksi kuvaksi ja saivat näin aikaan kaksi uutta kasvokuvaa: "tyypillisen uskovan" kasvot ja "tyypillisen ateistin" kasvot.

Tutkimuksen toisessa vaiheessa uusille koehenkilöille (n = 332) näytettiin kasvokuvia, joiden joukossa olivat myös tyypillisen uskovan kasvot ja tyypillisen ateistin kasvot, ja heitä pyydettiin arvioimaan kasvokuvien herättämiä vaikutelmia. Tyypillisen uskovan kasvot synnyttivät koehenkilöissä selvästi myönteisempiä tuntemuksia kuin tyypillisen ateistin kasvot: tyypillisen uskovan kasvoja pidettiin esimerkiksi ateistia luotettavampina, moraalisempina, lämpimämpinä ja puoleensavetävämpinä.

Tutkimuksen viimeiseen vaiheeseen värvättiin taas uudet koehenkilöt (n = 273), jotka saivat lukea kuvauksen joko hyvästä tai pahasta teosta ja sitten päättää, kumpi heille esitetyn kuvaparin henkilöistä todennäköisemmin tekisi jotain sellaista. Tuloksena oli, että tyypillisen ateistin kasvot liitettiin selvästi useammin moraalittomuuksiin kuin tyypillisen uskovan kasvot.

Yhteenvetonaan tutkijat toteavat, että ateismiin kohdistuvat ennakkoluulot heijastuivat tutkimukseen osallistuneiden mielikuviin ja tutkimuksen hypoteesi sai täten tukea. Koehenkilöiden mielikuvissa ateisteihin liitettiin sellaisia piirteitä, jotka saavat heidät vaikuttamaan epäluotettavilta ja moraalittomilta. Tutkimus tehtiin kuitenkin Yhdysvalloissa, ja tutkijat itsekin arvelevat, etteivät tulokset päde sellaisenaan esimerkiksi Suomessa.

Brown-Iannuzzi, J. L., McKee, S., & Gervais, W. M., (2018). Atheist Horns and Religious Halos: Mental Representations of Atheists and Theists. Journal of Experimental Psychology: General, 147(2), 292-297.

Valtakunnan viestimissä

Yle uutisoi tänään väitöksestäni otsikolla 'Tutkimus: Nuorten suomalaismuslimien identiteetti vaihtelee tilanteen mukaan – "Moni tuntee itsensä suomalaiseksi ulkomailla ja ulkomaalaiseksi Suomessa"'.

Väitöstilaisuus tulossa

Väitöskirjani Religious and national identities among young Muslims in Finland: A view from the social constructionist social psychology of religion tarkastetaan julkisesti Helsingin yliopiston päärakennuksen auditoriossa XIV (Unioninkatu 34, 3. krs) lauantaina 15.9.2018 kello 10. Tilaisuus on avoin kaikille muslimi-identiteetin sosiaalipsykologiasta kiinnostuneille.