Itsemurha ja uskonnon eri ulottuvuudet

Miten mitata uskontoa?

Tilastolliset tutkimukset tarkastelevat uskonnollisuutta usein yksiulotteisena muuttujana. Uskonnollisuus ajatellaan pituutta tai painoa vastaavana ominaisuutena, jota voidaan kuvata yhdellä lukuarvolla: uskonnollisuutta voi olla paljon tai vähän, ja ihmiset voitaisiin ainakin periaatteessa järjestää jonoon uskonnollisuuden asteen mukaan siten, että toisessa päässä seisoo kaikkein uskonnollisin ihminen ja toisessa taas vähiten uskonnollinen. Varsin usein yksiulotteista uskonnollisuutta vieläpä mitataan vain yhdellä kyselylomakkeen osiolla, esimerkiksi sellaisella kuin ”Pidän itseäni uskonnollisena ihmisenä (1 = täysin eri mieltä, 7 = täysin samaa mieltä)”.

Uskonnollisuuden typistäminen yksiulotteiseksi muuttujaksi on kuitenkin monella tapaa ongelmallista. Kumpi on uskonnollisempi: hän, joka käy aktiivisesti seurakunnan tilaisuuksissa mutta lähinnä tapaamassa ystäviä, vai hän, joka vierastaa järjestäytynyttä uskonnollisuutta ja juttelee silti joka ilta isoäidilleen Taivaassa? Tai kumpi on uskonnollisempi: hän, jolle Raamatun luomiskertomukset ovat historiallisesti tosia, vai hän, jolle ne ovat vertauskuva Jumalan ja luomakunnan suhteesta? Onko uskonnollisuuden määrä ylipäätään mielekäs tapa puhua tällaisista uskonnollisuuden vivahteista?

Usein oleellista ei ole niinkään se, onko henkilö uskonnollinen, vaan se, millä tavalla hän on uskonnollinen. Matthias Jongkindin ja kumppanien itsemurhatutkimus on tästä hyvä esimerkki.

Uskonto ja itsemurha

Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että uskonnollisuus keskimäärin vähentää itsemurhariskiä. Ei kuitenkaan ole tarpeeksi tietoa siitä, mikä uskonnossa suojaa itsetuhoisuudelta. Juuri tätä Jongkind ja kumppanit pyrkivät omassa tutkimuksessaan selvittämään.

Tutkimukseen osallistui yhteensä 155 kristittyä masennuspotilasta. Potilaat vastasivat kyselyihin, jotka mittasivat muun muassa masennusoireiden voimakkuutta, itsetuhoajatuksia ja aiempia itsemurhayrityksiä. Tämän lisäksi tutkijat olivat kiinnostuneita siitä, millaisia mielikuvia potilailla oli Jumalasta ja missä määrin heidän uskonnolliset ja eettiset periaatteensa sallivat itsemurhan.

Osoittautui, että mitä jyrkemmin potilaan eettinen ja uskonnollinen vakaumus kielsi itsemurhan, sitä vähemmän hänellä oli itsetuhoajatuksia ja itsemurhayrityksiä. Itsetuhoajatuksilta suojasi myös se, jos potilas näki Jumalan mahtavana mutta samalla rakastavana ja auttavana voimana. Mielikuva etäisestä, poissaolevasta ja passiivisesta Jumalasta puolestaan lisäsi itsetuhoajatuksia.

Jongkind ja kumppanit tarkastelivat uskontoa yhden sijasta kahdella eri ulottuvuudella. Jo yhden ulottuvuuden lisääminen tuotti selvästi aiempaa rikkaamman kuvan uskonnon ja itsetuhoisuuden suhteesta. Entäpä jos moraalisääntöjen ja jumalakäsitysten lisäksi olisi tutkittu vielä esimerkiksi mielikuvia tuonpuoleisesta?

Jongkind, M., van den Brink, B., Schaap‐Jonker, H., van der Velde, N., & Braam, A. W. (2018). Dimensions of Religion Associated with Suicide Attempt and Suicide Ideation in Depressed, Religiously Affiliated Patients. Suicide and Life-Threatening Behavior.