Identiteetin kehityspsykologiaa Japanissa

Kehityspsykologinen identiteettitutkimus perustuu ennen kaikkea Erik H. Eriksonin työhön. Erikson piti identiteetin muodostamista nuoruusiän keskeisenä kehitystehtävänä. Nuoruusikään kuuluu oman elämäntien etsiminen erilaisia vaihtoehtoja puntaroimalla. Kasvava nuori kokeilee erilaisia rooleja ja ideologioita ja – toivon mukaan – sitoutuu lopulta joihinkin niistä. Kehitystehtävässä epäonnistuminen puolestaan johtaa roolihajaannukseen: epävarmuuteen omista arvoista, päämääristä ja uskomuksista.

Myöhemmät tutkijat ovat pyrkineet erittelemään erilaisia identiteettikehityksen osatekijöitä ja tasoja. James E. Marcian esittämä jako identiteetin etsimiseen ja sitoutumiseen on erityisen tunnettu (ks. kuva 1). Marcian mukaan identiteettikehityksessä voidaan erottaa neljä eri tasoa riippuen siitä, onko henkilö läpikäynyt aktiivista identiteetin etsintää ja sitoutunut joihinkin vaihtoehtoihin: Identiteetin saavuttamisesta voidaan puhua silloin, kun henkilö on kokeillut erilaisia elämisen tapoja ja sitoutunut joihinkin niistä. Moratorio on aktiivista oman identiteetin etsintää ilman sitoutumista. Identiteetin lainaamisesta on puolestaan kyse silloin, jos henkilö ei ole alkanut etsiä omaa elämäntietään vaan omaksunut kyseenalaistamatta esimerkiksi vanhempiensa arvomaailman ja maailmankatsomuksen. Jos taas henkilö ei ole sen enempää omaksunut identiteettiä kuin erityisesti etsiskellytkään sitä, hän on epäselvän identiteetin vaiheessa.

Joskus käy niin, että jo omaksuttu identiteetti osoittautuukin epätyydyttäväksi ja sen tilalle täytyy etsiä uutta. Identiteetin etsimisen ja sitoutumisen rinnalle onkin sittemmin lisätty vielä kolmas ulottuvuus: sitoumusten uudelleenarviointi. Samalla moratorio on jaettu kahtia varsinaiseen moratorioon, jossa henkilö vasta alkaa etsiä itselleen identiteettiä, ja ”etsivään moratorioon” (searching moratorium), jossa identiteetin jo saavuttanut alkaa pohtia sitoumuksiaan.

Keskeinen osa identiteettiä on maailmankatsomus ja siten myös uskonto. Kuten uskontopsykologia yleensäkin identiteettitutkimus on kuitenkin keskittynyt ennen kaikkea länsimaisiin kristittyihin, eikä muiden uskontojen parissa ole tehty juurikaan tutkimusta. Kazumi Sugimura ja kumppanit ovat pyrkineet paikkaamaan tätä aukkoa tutkimalla identiteettikehityksen ja uskonnollisten uskomusten yhteyttä japanilaisilla nuorilla. Tutkimukseen osallistui yhteensä 969 keskimäärin 20-vuotiasta nuorta, jotka värvättiin yliopistoista eri puolilta Japania. Vain joka viides vastaaja tunnustautui jonkin uskontoperinteen kannattajaksi. Heistä lähes 80 % oli buddhalaisia, ja loput noin 20 % jakautuivat melko tasaisesti shintolaisiin ja kristittyihin.

Tutkimuksen osallistujat saivat täytettäväkseen erilaisia monivalintakyselyitä, joilla kartoitettiin heidän uskonnollisia uskomuksiaan ja identiteettikehityksensä tasoa. Tutkijat mittasivat erikseen ”uskoa jumaluuteen”, ”uskoa uskontoon” ja ”uskoa mystisiin voimiin elämässä ja luonnonilmiöissä”. Uskoa jumaluuteen mitattiin esimerkiksi väitteellä ”Uskon, että Jumala tai Buddha on olemassa”, uskoa uskontoon väitteellä ”Olen sitä mieltä, että uskonto tuo onnellisuutta ja mielenrauhaa” ja uskoa mystisiin voimiin väitteellä ”Olen tarkemmin ajatellen sitä mieltä, että olen elossa tässä ja nyt jonkin mystisen voiman vaikutuksesta”. Tutkijat pitivät kahta ensimmäistä uskomustyyppiä (uskoa jumaluuteen ja uskoa uskontoon) esimerkkeinä kirjaimellisesta uskonnollisuudesta, jolle on tyypillistä uskonnollisten väitteiden pitäminen kirjaimellisesti tosina. Kolmannen uskomustyypin (uskon elämän ja luonnon mystisiin voimiin) he puolestaan katsoivat edustavan symbolista uskonnollisuutta – siis uskonnollisten väitteiden tulkitsemista vertauskuvallisesti.

Koska sitoutuminen tiettyyn identiteettiin saattaa merkitä myös maailmankatsomuksen jäykkyyttä ja jähmeyttä, tutkijat olettivat löytävänsä yhteyden sitoutuneisuuden ja kirjaimellisten uskomusten välillä. Aiempien sitoumusten uudelleenarvioinnin puolestaan oletettiin ennakoivan symbolisempia uskomuksia. Hypoteesit osoittautuivat paikkansapitäviksi, mutta aktiivinen identiteetin uudelleentarkastelu ennakoi ylipäätään voimakkaampia uskonnollisia uskomuksia – ei pelkästään voimakkaampia symbolisia uskomuksia. Tutkijat tulkitsivat tulosta siten, että omaan maailmankatsomukseensa tyytymättömät ovat ehkä yleisesti taipuvaisia suuntautumaan uskontoon.

Tyypillinen tapa tehdä psykologista tutkimusta on tarkastella eri muuttujien välisiä yhteyksiä jossain aineistossa. Tässä tutkimuksessa tällaisia muuttujia olivat identiteetin etsintä, uudelleenarviointi ja sitoutuneisuus sekä erityyppisten uskomusten voimakkuus. Tällaisten muuttujakeskeisten tutkimusten lisäksi on alettu tehdä myös entistä enemmän niin sanottuja henkilökeskeisiä tutkimuksia ja selvittää, voidaanko tutkimuksen osallistujia jakaa erityyppisiin alaryhmiin.

Sugimuran ja kumppanien aineistossa voitiin erottaa viisi aiemmin mainittua identiteettikehityksen tyyppiä (epäselvä identiteetti, identiteetin saavuttaminen, identiteetin lainaaminen, moratorio ja etsivä moratorio). Identiteetiltään epäselvät raportoivat muita vähemmän uskonnollisia uskomuksia, mikä ei liene yllättävää: hehän eivät oletettavasti olleet sen enempää puntaroineet vaihtoehtoisia maailmankatsomuksia kuin sitoutuneet joihinkin niistä. Eniten uskonnollisia uskomuksia puolestaan oli niillä, jotka olivat jo läpikäyneet identiteetin etsinnän ja sitoutumisen: identiteetin saavuttaneilla ja niillä, jotka olivat ”etsivän moratorion” vaiheessa.

Minua viehätti Sugimuran ja kumppanien tutkimuksessa tehty muuttuja- ja henkilökeskeisten lähestymistapojen yhdistäminen. Olen yrittänyt hieman vastaavaa yhdistämistä muutamissa omissa tutkimuksissani, ja koen kahden eri lähestymistavan tuottavan toisiaan täydentävää tietoa. En sen sijaan ole ollenkaan vakuuttunut siitä, kuinka Sugimura kumppaneineen käyttää jumaluskoa tai ”uskoa uskontoon” kirjaimellisen uskonnollisuuden synonyymeina. Jumalan tai Buddhan olemassaoloon voi uskoa monella tavalla, joista osa on kirjaimellisempia ja osa vertauskuvallisempia. Jotkin jumaluskoa mittaavat väitteet Sugimuran ja kumppanien kyselyssä ovat mielestäni jopa lähempänä symbolista kuin kirjaimellista uskoa. Esimerkkinä tästä olkoon vaikkapa väite ”Uskon, että Jumala tai Buddha on olemassa mielessäni”. Sugimuran ja kumppanien ”usko uskontoon” puolestaan mittaa minusta ennen kaikkea uskonnon ekstrinsikaalisuutta eli välinearvoisuutta, ei niinkään kirjaimellisuutta.

Yhtä kyseenalaista on samastaa symbolinen uskonnollisuus ja usko luonnon mystisiin voimiin. Jos väitteenä on ”Uskon, että kaikkialla maailmankaikkeudessa elää henkisiä olentoja”, ei se minusta kuulosta kovin vertauskuvalliselta…

Sugimura, K., Matsushima, K., Hihara, S., Takahashi, M., & Crocetti, E. (2018). A Culturally Sensitive Approach to the Relationships between Identity Formation and Religious Beliefs in Youth. Journal of Youth and Adolescence.