Radikalisaatioriskin arvioinnista

Eräs opiskelija otti yhteyttä ja kysyi neuvoja siihen, miten kehittää mittaria sen arvioimiseen, mikä riski jollakulla on radikalisoitua väkivaltaisesti. En osannut auttaa. Vastasin kirjoittamalla aiheesta ”ehdollinen todennäköisyys”:  

• Otetaan riskitekijä A, jonka tiedetään olevan yhteydessä väkivaltaiseen radikalisaatioon. Oletetaan nyt, että A on niin iso riskitekijä, että radikalisoituneista 90 prosentilla on A, kun taas muusta väestöstä A on vain 10 prosentilla. (Onkohan näin voimakkaita riskitekijöitä oikeasti olemassa?)
• Väkivaltainen radikalisoituminen on huomattavan harvinainen ilmiö. Leikitään nyt, että niinkin moni kuin yksi tuhannesta ihmisestä (eli 0,1 % väestöstä) radikalisoituu väkivaltaisesti.
• Oletetaan, että meillä on testi, joka tunnistaa ne, joilla on radikalisaation riskitekijä A. Otetaan 100 000 ihmistä ja käytetään testiämme tunnistamaan heistä ne, jotka ovat radikalisoituneet.
• Jos 0,1 % ihmisistä radikalisoituu, 100 000 ihmisen joukossa väkivaltaisesti radikalisoituneita on 100 000 x 0,001 = 100. Näistä 90 prosentilla (eli 90 henkilöllä) on A.
• Loput 99 900 eivät ole radikalisoituneita. Heistä 10 prosentilla (eli 9990:llä) on silti A.
• Testimme on siis luokitellut 9990 + 100 = 10 090 henkilöä radikalisoituneiksi. Heistä kuitenkin vain 100 (eli alle 1 %) on oikeasti radikalisoituneita. Testimme tuottaa siis 99-prosenttisesti vääriä positiivisia tuloksia (luokittelee radikalisoituneiksi henkilöitä, jotka eivät sitä ole) – ja tämä tilanteessa, jossa sekä yleinen radikalisoitumistodennäköisyys että riskitekijän voimakkuus on arvioitu selvästi yläkanttiin!

Prosenttiluvut tässä esimerkissä on heitetty hatusta, mutta yleinen logiikka pätee. Koska väkivaltainen radikalisoituminen on niin harvinainen ilmiö ja sen riskitekijät niin epäspesifejä, riskitekijöihin perustuvat mittarit tuottavat väistämättä liikaa vääriä positiivisia ollakseen käyttökelpoisia. Jos sellaisen mittarin jotenkin onnistuisi kehittämään, puhelin kävisi kuumana, kun kaikki maailman turvallisuuspalvelut soittelisivat ja haluaisivat menetelmän itselleen.

(EDIT! Tärkeä täsmennys!) Arviointi on ihan eri juttu riippuen siitä, onko tarkoituksena skriinata riskitapaukset koko väestöstä vai esim. arvioida riskin vakavuutta jossain porukassa, joka on jo tavalla tai toisella tunnistettu riskiryhmäksi. Yllä oleva argumenttini pätee edellisessä tapauksessa, jälkimmäisessä taas ei. Ja juuri jälkimmäinenhän on sitä, mitä esim. eri viranomaistahot tekevät.

"Tutkija: Islamistiterroristiksi päädytään siksi, että kaveria ei jätetä" (Kotimaa)

Spoiler alert: otsikon tutkija olen minä. 😁 Annoin Kotimaalle haastattelun päivänpolttavasta aiheesta.

https://www.kotimaa24.fi/artikkeli/tutkija-islamistiterroristiksi-paadytaan-siksi-etta-kaveria-ei-jateta/

Sosiaalinen identiteetti ja ryhmien väliset suhteet

(Teksti on alun perin julkaistu Depolarize-hankkeen blogissa.)

Tiedät varmaan sanonnan ”joukossa tyhmyys tiivistyy”? Ollessaan osa joukkoa ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin muuten. Sosiaalipsykologialla, ja erityisesti niin sanotulla sosiaalisen identiteetin lähestymistavalla, on paljon sanottavaa siihen, mitä joukossa tapahtuu. Mitä säännönmukaisuuksia ryhmäkäyttäytymisessä ilmenee? Mistä ryhmien väliset konfliktit nousevat ja miten niitä voidaan purkaa? 

Sosiaalipsykologian keskeisin ryhmien välisiä suhteita selittävä teoria on sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT), jonka Henri Tajfel ja John Turner kehittivät 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Teoriaa on sittemmin laajennettu ja täydennetty. Nykyään puhutaankin usein ”sosiaalisen identiteetin lähestymistavasta” (social identity approach, SIA), jonka piiriin luetaan sekä klassinen SIT että sen perusteella kehitetyt myöhemmän teoriat, keskeisimpänä itsekategorisoinnin teoria (self-categorization theory, SCT).

Kuten nimikin sanoo, sosiaalisen identiteetin lähestymistavan keskeisin käsite on ”sosiaalinen identiteetti”. Tajfelin ja Turnerin jo klassiseksi muodostuneen määritelmän mukaan sosiaaliset identiteetit ovat ”niitä osia yksilön minäkäsitystä, jotka perustuvat hänen kokemiinsa ryhmäjäsenyyksiin” (oma suomennokseni). Koska meistä jokainen on jäsenenä useissa erilaisissa ryhmissä, jokaisella on myös useita erilaisia sosiaalisia identiteettejä. Näitä ovat esimerkiksi sukupuoli-identiteetti, seksuaalinen identiteetti, sukupolvi-identiteetti, ammatti-identiteetti, kansallinen identiteetti, uskonnollinen identiteetti, etninen identiteetti, poliittinen identiteetti, alakulttuuri-identiteetti, harrastusidentiteetti ja niin edelleen. On tärkeää huomata, että sosiaalisen identiteetin lähestymistapa koskee yleisesti kaikkea ryhmäkäyttäytymistä ja ryhmien välisiä suhteita. Seuraavat säännönmukaisuudet pätevät siis yhtä lailla urheilujoukkueisiin, uskonlahkoihin, nuorisojengeihin ja ihan mihin ryhmiin tahansa.

Sosiaalinen ja henkilökohtainen identiteetti

Sosiaalisen identiteetin vastinparina on ”henkilökohtainen identiteetti”, kokemus omasta erityislaatuisuudesta. Jos sosiaalinen identiteetti on yksilön vastaus kysymyksiin ”mihin minä kuulun” ja ”mikä yhdistää minua muihin”, henkilökohtainen identiteetti vastaa kysymyksiin ”mikä tekee minusta yksilön” ja ”mikä erottaa minut muista”. SIA:n mukaan henkilökohtainen ja sosiaalinen identiteetti ovat aktiivisina eri tilanteissa. Erilaiset vuorovaikutustilanteet voidaankin asettaa jatkumolle (ks. Kuva 1 alla) sen mukaan, missä määrin identiteetin eri puolet ovat pinnalla – eli missä määrin tilanne koetaan yksilöiden välisenä ja missä määrin taas ryhmien välisenä. Jatkumon toisessa päässä ovat pari- ja ystävyyssuhteen kaltaiset ihmissuhteet. Harva kokee olevansa parisuhteessa jonkin ryhmän edustajana, vaan yleensä parisuhde koetaan kahden yksilön liittona. Klassinen esimerkki jatkumon toisesta ääripäästä on sota. Sotiminen on korostetusti ryhmien välistä toimintaa. Sodankäynti käy jopa hieman vaikeaksi, jos vastapuolen sotilaita alkaa ajatella yksilöinä eikä vain ”vihollisarmeijana”.

Useat tekijät vaikuttavat siihen, kumpaan päähän Kuvan 1 jatkumoa annettu vuorovaikutustilanne sijoittuu. Yhtäältä on tilanteita, joissa ihmiset ovat lähtökohtaisesti mukana ryhmän jäseninä. Esimerkiksi työpaikalla ammatillinen identiteetti on luonnostaan pinnalla. Toisaalta ihmiset eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka tärkeitä eri ryhmäjäsenyydet ja siten eri sosiaaliset identiteetit heille ovat. Luterilainen identiteetti on arkkipiispalle todennäköisesti keskeisempi osa minäkäsitystä kuin kirkon satunnaiselle ”rivijäsenelle” ja aktivoituu siksi ehkä helpommin vuorovaikutustilanteissa.

Sisä- ja ulkoryhmä

Kun sosiaalinen identiteetti on aktivoitunut ja vuorovaikutuksen osapuolet kokevat itsensä korostuneesti ryhmien edustajina, tällä on tiettyjä säännönmukaisia vaikutuksia heidän käyttäytymiseensä. SIA:n piirissä tehdyissä niin sanotuissa minimaalisen ryhmän kokeissa (minimal group paradigm experiment) on todettu, että ihmisillä on ryhmien välisissä tilanteissa luontainen taipumus suosia ”omaa porukkaansa” eli niin sanottua sisäryhmää (ingroup). Sisäryhmän suosimista (ingroup bias) ilmenee jopa silloin, kun ryhmät on muodostettu avoimen mielivaltaisesti. Toisin kuin usein ajatellaan, sisäryhmän suosimisesta ei välttämättä seuraa toisten, eli niin sanotun ulkoryhmän, sorsiminen (outgroup derogation). Esimerkiksi omasta kotimaastaan voi olla ylpeä ilman, että tästä seuraa aktiivista pahantahtoisuutta muita maita kohtaan. 

Sisäryhmän suosiminen näyttää olevan ihmisille luontaista, kun taas aktiivinen halu tehdä hallaa ulkoryhmälle on tilannekohtaisempaa. Erityisen keskeinen ulkoryhmävastaisuutta ruokkiva tekijä on uhka; ihmiset suhtautuvat vihamielisesti ennen kaikkea ryhmiin, joiden he kokevat olevan uhka ”omalle porukalle”. Uhka voi olla konkreettinen – toisen ryhmän koetaan kilpailevan oman ryhmän kanssa samoista rajallisista resursseista tai jopa uhkaavan oman ryhmän olemassaoloa. Uhka voi kuitenkin olla myös symbolinen ja kohdistua oman ryhmän arvoihin tai maailmankuvaan. 

Jännitteiden purkaminen

Sosiaalisen identiteetin lähestymistavan mukaan pelkkä sosiaalisen identiteetin aktivoituminen saa siis ihmisen kohtelemaan kanssaihmisiään eriarvoisesti sen mukaan, ovatko nämä sisäryhmää vai ulkoryhmää – siis ”meitä” vai ”muita”. Eriarvoisuus ilmenee vähintään oman sisäryhmän suosimisena, mutta sisäryhmään kohdistuva uhka tai muut vastaavat tilannetekijät saavat helposti aikaan myös avointa vihamielisyyttä ulkoryhmää kohtaan. Nämä ryhmäkäyttäytymisen yleiset lainalaisuudet huomioon ottaen ei olekaan yllättävää, että sosiaalipsykologit ovat pyrkineet purkamaan ryhmien välisiä jännitteitä ennen kaikkea häivyttämällä sisä- ja ulkoryhmän välistä rajaa. Tähän on monia mahdollisia keinoja.

Yksi vaihtoehto on saada vuorovaikutuksen osapuolet tutustumaan toisiinsa paremmin yksilöinä. Ajatuksena on, että tämä aktivoi henkilökohtaista identiteettiä sosiaalisen sijaan ja siirtää näin vuorovaikutustilannetta kohti Kuvan 1 jatkumon vasenta päätä. Tilanteessa osallisena olevat eivät aja omien ryhmiensä etuja muiden kustannuksella, jos he eivät koe edustavansa tilanteessa niinkään omaa ryhmää vaan omaa itseään. Lähestymistavan heikkoutena on kuitenkin se, että se saattaa parantaa ihmisyksilöiden keskinäisiä asenteita, mutta jättää ryhmien väliset jännitteet ennalleen; tutustuttuaan muslimiin Isto Islamofobi saattaa edelleen ajatella, että muslimit ovat terroristeja, ”mutta tää Ali on hyvä tyyppi”. Ongelmaa on yritetty korjata lähestymistavoilla, joissa ihmiset kohtaavat toisensa nimenomaan ryhmiensä edustajina. Esimerkiksi monet uskontodialogin muodot lähtevät tästä lähtökohdasta. Riskinä kuitenkin on, että epämieluisa kohtaaminen ryhmien välillä vain lisää entisestään niiden välisiä jännitteitä.

Niin kutsutun yhteisen sisäryhmäidentiteetin mallin (common ingroup identity model, CIIM) tavoitteena puolestaan on etsiä toisiinsa vihamielisesti suhtautuville ryhmille jokin yhteinen ”kattoidentiteetti”, johon samaistua. Erilliset ryhmät on toisin sanoen tarkoitus saada yhdistettyä osaksi yhtä suurta ryhmää. Yhteisen sisäryhmäidentiteetin tehosta on saatu verrattain paljon tutkimusnäyttöä: hollantilaisissa tutkimuksissa on esimerkiksi todettu, että itsen kokeminen hollantilaiseksi – siis identifioituminen yhteiseen hollantilaiseen kattoidentiteettiin – tuki turkkilais- ja marokkolaistaustaisten muslimien myönteisiä asenteita sekä kansallista enemmistöä että Alankomaiden yhteiskunnan muita vähemmistöryhmiä kohtaan. Haasteena on kuitenkin eri ryhmiä yhdistävän kattoidentiteetin muodostaminen: ryhmäjäsenyydet ovat ihmisille tärkeitä ja niistä ei hevin luovuta. Erityisesti vähemmistöt vastustavat usein ”ylhäältä päin tulevia” uudelleenmäärittelyjä. Ratkaisuksi on ehdotettu niin sanottua kaksoisidentiteettiä (dual identity); sen sijaan, että esimerkiksi Suomen somalien tulisi olla joko ”suomalaisia” tai ”somaleita”, he voisivatkin olla ”suomensomaleita”.

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että ryhmien välisiä suhteita voi parhaiten edistää yhdistämällä eri lähestymistapoja tilanteeseen sopivalla tavalla: Jos kaksi ihmistä tuleekin tilanteeseen ryhmiensä edustajina, heitä on silti hyvä tukea tutustumaan toisiinsa myös yksilöinä. Enemmistön kohdalla on ehkä hyvä pyrkiä yhteiseen sisäryhmäidentiteettiin ja vähemmistön kohdalla puolestaan kaksoisidentiteettiin. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että enemmistösuomalaisia kannustetaan ymmärtämään suomalaisuus ihonväristä, äidinkielestä ja uskonnosta riippumattomana identiteettinä, kun taas etnisiä vähemmistöjä tuetaan samaistumaan sekä suomalaisuuteen että omaan vähemmistöryhmään.

Tutkimusta sosiaalisesta identiteetistä

Kuten yllä jo totesin, sosiaalisen identiteetin lähestymistapa pätee kaikenlaisiin ryhmiin, olivatpa ne sitten uskonnollisia, kansallisia, poliittisia tai mitä muuta tahansa. Lähestymistapa onkin osoittautunut käyttökelpoiseksi työkaluksi mitä erilaisimpien ryhmäilmiöiden ymmärtämiseen. Olen itse mukana kahdessa Helsingin yliopiston tutkimusryhmässä, joissa tehdään sosiaaliseen identiteettiin liittyvää tutkimusta: Finnish Interdisciplinary Study of Social Identity Transmission (FIDSIT, http://blogs.helsinki.fi/sosiaalinen-identiteetti) toimii teologisen tiedekunnan yhteydessä ja tekee tutkimusta identiteettiprosesseista sekä historiallisessa että nykypäivän kristinuskossa, juutalaisuudessa ja islamissa. Etnisten suhteiden sosiaalipsykologit (ESSO, https://blogs.helsinki.fi/esso-group/) puolestaan kokoaa nimensä mukaisesti yhteen ennen kaikkea etnisten mutta myös muiden ryhmien keskinäisiä suhteita tutkivia sosiaalipsykologeja.

Sosiaalisen identiteetin teoriasta ja sen soveltamisesta ryhmien välisten jännitteiden purkamiseen voi lukea esimerkiksi Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusta Vähemmistöjen väliset suhteet: Tutkimustuloksia ja toimintaehdotuksia (Pauha & Jasinskaja-Lahti, 2017). Julkaisu on vapaasti saatavilla osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-327-186-9 

Islamin uhka aivokuvissa

Nopea reagointi mahdollisiin uhkiin on ollut ensiarvoisen tärkeää ihmislajin selviytymisen kannalta. Kun nälkäinen leijona tai hallinnasta karannut auto on syöksymässä päälle, ei auta jäädä pohtimaan parasta toimintamallia, vaan on hypättävä pois alta. Ihmisaivoihin onkin kehittynyt mekanismeja, jotka rekisteröivät nopeasti ympäröivät uhat ja reagoivat niihin automaattisesti, ilman tietoista harkintaa. Erityisen keskeinen aivoalue uhkien automaattisen tunnistamisen ja niihin vastaamisen kannalta on amygdala eli mantelitumake – pieni hermosolurypäs syvällä aivojen keskiosissa. 

Ihminen on perustavanlaatuisella tavalla yhteisöllinen eläin, ja yksilön eloonjäänti onkin monella tavalla riippuvainen muista ihmisistä. Ryhmässä on voimaa, oli sitten kyse suurriistanmetsästyksestä tai puolustautumisesta petoeläimiä ja vihamielisiä ihmisryhmiä vastaan. Ryhmän menettäminen on usein merkinnyt kuolemaa. Ihmisen aivot reagoivatkin omaan ryhmään kohdistuviin uhkiin samalla tavalla kuin häneen itseensä kohdistuviin uhkiin. On olemassa myös näyttöä siitä, että amygdalan reaktio on erityisen voimakas silloin, kun omaa ryhmää uhkaa vihamieliseksi koettu toinen ryhmä – siis silloin, kun ”ne” ovat ”meitä” vastaan.

Islamista ja muslimeista on viime vuosikymmenten aikana tullut yksi keskeisimmistä uhkakuvista niin sanotuissa länsimaissa. Vuonna 2016 alle 0,01 prosenttia Yhdysvaltojen kuolemantapauksista liittyi terrorismiin, mutta esimerkiksi New York Times -sanomalehden uutisoimista kuolemista yli kolmasosa oli terroristien syytä. Muslimien tekemistä terroriteoista raportoitiin lähes neljä kertaa todennäköisemmin kuin muista. Kun joukkotiedotusvälineet tulvivat uutisia muslimien tekemistä surmatöistä, ei ole ihme, jos islam alkaa pelottaa. Vuonna 2018 tehdyn ISSP-tutkimuksen mukaan yli puolet (56 %) suomalaisista pitikin muslimeita uhkana.

Dorottya Lantos, Yong Hui Lau, Winnifred Louis ja Pascal Molenberghs käyttivät fMRI-aivokuvantamismenetelmää sen selvittämiseen, miten aivot reagoivat muslimien uhkaan. Tutkimukseen osallistui yhteensä 30 eri-ikäistä valkoihoista australialaista naista ja miestä. Tutkittaville näytettiin lyhyitä videopätkiä, joissa stereotyyppisen arabin näköinen mieshenkilö nimitti länsimaalaiset islamin vihollisiksi ja uhkasi muslimien tappavan heidät. Kuten tutkijat olettivatkin, videoiden katselu sai aikaan lisääntynyttä aivotoimintaa amygdalassa. Videot näyttivät laukaisevan tutkittavien aivoissa tahdosta riippumattoman hälytystilan, joka valmisti heitä torjumaan mahdollista vaaraa.

Lantos ja kumppanit halusivat selvittää myös, mitä aivoissa tapahtuu, kun uhkaavaksi koetun ryhmän edustaja käyttäytyykin ennakkokäsityksistä poikkeavalla tavalla. Tutkittaville näytettiin siksi myös videopätkiä, joissa stereotyyppinen arabimies korostaa islamin rauhanomaisuutta ja peräänkuuluttaa muslimien ja länsimaalaisten harmonista yhteiseloa. Rauhanomainen viesti sai aikaan lisääntynyttä aivotoimintaa erityisesti aivokuoren etuotsalohkoissa ja pihtipoimun etuosassa. Kyseiset aivoalueet liittyvät muun muassa vaistonvaraisten reaktioiden tukahduttamiseen, toisten ihmisten mielentilojen tulkitsemiseen (eli niin sanottuun ”mielen teoriaan”) ja ristiriitaisten tunteiden käsittelyyn. Lantosin ja kumppanien mukaan muslimimiehen rauhantarjous rikkoi muslimeihin liitettyä stereotypiaa, ja tutkittavien aivot alkoivat siksi käsitellä ennakkokäsityksen ja havainnon välistä ristiriitaa, arvioida muslimimiehen sanojen vilpittömyyttä ja torjua muslimeihin liittyvää automaattista pelkoreaktiota.

Oleellista on se, että uhkauksen synnyttämä aivovaste on automaattinen, tahdosta riippumaton ja nopea, kun taas rauhantarjouksen aktivoimat aivojen osat liittyvät tahdonalaisempaan, tietoisempaan ja hitaampaan prosessointiin. Uhkakuvat on helppo laukaista, mutta niiden torjuminen ja purkaminen edellyttävät vaivannäköä.

Lantos, D., Lau, Y. H., Louis, W., & Molenberghs, P. (2020). The neural mechanisms of threat and reconciliation efforts between Muslims and Non-Muslims. Social Neuroscience, 15(4), 420–434.

Sota ja konfliktit muokkaavat jumalakäsityksiä

Tutkijat eri tieteenaloilta ovat kirjoittaneet runsaasti siitä, kuinka uskonto voi vaikuttaa ihmisten välisissä konflikteissa ja joko ruokkia tai ehkäistä sotia ja väkivaltaisuuksia. Vaikutussuhde uskonnon ja konfliktien välillä on kuitenkin molemminsuuntainen: uskonto muovaa konflikteja mutta konfliktit voivat myös muovata uskontoa. Toistaiseksi on kuitenkin vain vähän (ainakin psykologista) tutkimusta siitä, miten uskonnot muuttuvat sotien ja konfliktien vaikutuksesta.

Olen itse kirjoittanut eri yhteyksissä siitä, että uskonnot eivät ole mitään yhtenäisiä, selvärajaisia ja sisäisesti johdonmukaisia oppijärjestelmiä vaan sekalaisten ja keskenään ristiriitaisten tarinoiden, uskomusten ja tapojen kokoelmia(*). Koska uskontoperinteet ovat sisäisesti ristiriitaisia tai vähintäänkin monitulkintaisia, ne tarjoavat aineksia hyvin erilaisten ihmisten hyvin erilaisiin tilanteisiin. Jumalasuhde on tästä hyvä ja paljon tutkittu esimerkki: Abrahamilaisten uskontojen pyhät kirjoitukset sisältävät sekä kohtia, jotka korostavat Jumalan vihaa, että kohtia, jotka korostavat hänen armoaan. Yksilön omat tarpeet ja elämänkokemukset vaikuttavat paljon siihen, kumpiin kohtiin hän kiinnittää enemmän huomiota. Joku kaipaa elämäänsä ankaraa Herraa, joku toinen taas rakastavaa Taivaan isää – kumpikin voi löytää etsimänsä juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin pyhistä kirjoituksista.

Nava Caluori, Joshua Conrad Jackson, Kurt Gray ja Michele Gelfand ovat esittäneet, että konfliktien ja jännitteiden leimaama yhteiskunnallinen ilmapiiri saa ihmiset kaipaamaan järjestystä ja selkeitä rajoja. Tämä puolestaan saa heidät turvautumaan ankaraan Jumalaan, joka asettaa tiukat säännöt ja valvoo niiden noudattamista. Yhteiskunnallisten konfliktien pitäisi toisin sanoen johtaa rankaisevan jumalakuvan yleistymiseen ja voimistumiseen uskonnollisen yhteisön piirissä.

Caluori ja kumppanit ovat tehneet useita erilaisia tutkimuksia, joilla he ovat testanneet hypoteesinsa paikkansapitävyyttä. Yhdysvalloissa, Saksassa, Singaporessa ja Braziliassa tehdyt Internet-kyselyt osoittivat, että konflikteihin liittyvät huolenaiheet ovat yhteydessä käsitykseen ankarasta Jumalasta; terrorismista, sodasta, pakolaisuudesta ja laittomasta maahanmuutosta huolestuneet vastaajat korostivat Jumalan rankaisevaa puolta. Mikä tärkeintä, yhteys ei selittynyt uskonnollisuuden asteella tai poliittisella vakaumuksella, vaan päti yhtä lailla konservatiivien, liberaalien, enemmän uskonnollisten ja vähemmän uskonnollisten parissa(**).

Sama yhteys ilmeni kokeellisessa tutkimuksessa, jossa yhdysvaltalaiset vastaajat saivat luettavakseen vuoden 2025 Yhdysvaltoja kuvaavan kirjoituksen. Kolmasosa vastaajista luki tulevaisuuden Yhdysvalloista, jota riepotteli kolmas maailmansota. Loppujen lukemat tekstit esittivät Yhdysvaltojen tulevaisuuden rauhallisena. Luettuaan tekstin vastaajat saivat arvioida sitä, miten hyvin määrätyt piirteet kuvasivat Jumalaa. Kuten tutkijat olettivatkin, sekasortoisesta tulevaisuudesta lukeminen sai vastaajat peräänkuuluttamaan ankaraa ja rankaisevaa Jumalaa.

Caluori ja kumppanit tutkivat jumalakäsitysten ja konfliktien yhteyttä myös historiallisesti, ja tämä osio oli ainakin minusta heidän artikkelinsa mielenkiintoisin. Tutkijat valikoivat joukon Raamatun katkelmia, joissa Jumala esitetään korostetun ankarana, ja vastaavasti joukon katkelmia, jotka korostavat Jumalan rakastavuutta. Edellisestä esimerkki on Jobin kirjan kohta 4:9 (”Kun Jumala henkäisee, he tuhoutuvat, hänen vihansa tuuli pyyhkäisee heidät pois.”), jälkimmäisestä puolestaan Psalmin 136 ensimmäinen jae (”Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä. Iäti kestää hänen armonsa.”). Tämän jälkeen tutkijat etsivät viittauksia kyseisiin Raamatun kohtiin kirjoista, jotka oli julkaistu välillä 1800–2000. Kunkin Raamatun kohdan vuosittaisia esiintymisiä verrattiin edelleen tilastotietoon siitä, kuinka paljon ihmisiä oli kyseisenä vuonna saanut surmansa sodassa. Tuloksena oli, että Jumalan ankaruutta painottavien Raamatun lainausten määrä kirjallisuudessa oli selvästi yhteydessä sodissa menetettyjen ihmishenkien määrään mutta 2–3 vuoden viiveellä. Muutama vuosi poikkeuksellisen veristen kahnausten ja sotien jälkeen ilmestyi siis poikkeuksellisen suuri määrä kirjallisuutta, jossa viitattiin Jumalan vihaa ja rangaistusta korostaviin Raamatun kohtiin. Viive ilmaisee konfliktin ja jumalakäsityksen välisen vaikutussuhteen suunnan: käsitys Jumalan ankaruudesta ei ollut konfliktien syy vaan seuraus. Caluorin ja kumppanien mukaan muuttunut jumalakuva vastaa ihmisten muuttuneisiin tarpeisiin: yhteiskunnallinen sekasorto ja levottomuudet synnyttävät ihmisissä järjestyksen ja vakauden kaipuun, jonka paikkaajaksi he hakevat Jumalaa. 

Caluori, N., Jackson, J. C., Gray, K., & Gelfand, M. (2020). Conflict changes how people view God. Psychological Science, 31(3), 280–292. 

---

(*) Olen käsitellyt aihetta esimerkiksi tässä AntroBlogin kirjoituksessa. Hieman laajemmin olen pohtinut samaa teemaa artikkelissa ”Uskonto ja oma ajattelu”, joka julkaistiin vastikään Gaudeamuksen Tiedekulmapokkarissa Kuka maailmaa hallitsee? Vallan umpisolmuja avaamassa. Pokkari näkyy olevan jo ainakin monessa kirjastossa ja BookBeatissa.

(**) Jotta jumalakäsitystä koskevat vastaukset olisivat keskenään vertailukelpoisia, Caluori ja kumppanit ottivat mukaan tutkimuksiinsa ainoastaan yhteen jumalaan uskovia vastaajia. Suurin osa tutkimuksiin osallistuneista oli kristittyjä, mutta joukossa oli jonkin verran myös muslimeita, juutalaisia ja muita monoteistejä.

Kumpi suututtaa enemmän, kansallistunteen vai uskonnon loukkaaminen?

Opetan tänä syksynä yliopistokurssia uskonnon roolista osana konflikteja ja niiden ratkaisua. Rauhan- ja konfliktintutkijat ovat todenneet, että ihmisryhmien välisten kahnausten tyypilliset syyt ovat muuttuneet sadan viime vuoden aikana. Sotia on aiemmin käyty ennen kaikkea maa-alueen tai muiden resurssien haalimiseksi, kun taas nykypäivän syyt ovat useammin identiteettipoliittisia; sotivat tahot katsovat puolustavansa omaa etnistä, kansallista tai uskonnollista ryhmää muita ryhmiä vastaan. Vastaava muutos leimaa myös suomalaista yhteiskuntaa ja poliittista kenttää: yhteiskunnan jakolinjat eivät enää kulje niinkään eri luokkien (esimerkiksi työväestön ja porvariston) vaan identiteettien ja arvomaailmojen (esimerkiksi konservatiivien ja liberaalien) välillä.

Varsin yleinen väite on, että uskonnolliset konfliktit ovat muihin konflikteihin verrattuna usein poikkeuksellisen raakoja ja hankalasti ratkaistavissa. Kun konfliktin osapuolet ajattelevat taistelevansa jumalan valtuuttamina, heillä ei välttämättä ole kummempia pidäkkeitä tai halua kompromissiin. Kaikkivaltiaan tahto ylittää ihmisten väliset sitoumukset.

Varmaan onkin niin, että kamppailu vallasta, maasta tai omaisuudesta harvoin saa ihmisiä käymään yhtä raivoisasti toistensa kimppuun kuin ajatus kosmisesta sodasta Hyvän ja Pahan voimien välillä. Mutta entäpä kansallisuus ja etnisyys? Saako kansakunnan puolustaminen ihmiset yhtä tehokkaasti sotajalalle kuin uskonto?

Joshua D. Wright, Silvana Agterberg ja Victoria M. Esses ovat tuoreessa tutkimuksessaan verranneet uskonnollisen ja kansallisen identiteetin herättämiä aggressioita. Tutkimukseen osallistui yhteensä 122 itsensä uskonnolliseksi määrittelevää kanadalaista yliopisto-opiskelijaa. Noin puolet osallistujista (58) oli kristittyjä, mutta joukossa oli myös yhdeksäntoista muslimia, yhdeksän juutalaista, yhdeksän hindua, seitsemän buddhalaista ja yksittäisiä muiden uskontojen edustajia. Noin kaksi kolmasosaa osallistujista oli naisia.

Kukin osallistuja sai aluksi täytettäväkseen lomakkeen, jolla kartoitettiin taustatietoja ja uskonnollisuutta. Tämän jälkeen hänelle annettiin tehtäväksi keskustella toisen tutkittavan kanssa chatin välityksellä. Keskustelun aihe valittiin satunnaisesti kolmen vaihtoehdon joukosta. Vaihtoehdot olivat: ”uskonnolliset uskomukset ja arvot”, ”kanadalaiset uskomukset ja arvot” sekä ”kokemukset yliopisto-opiskelusta”.  

Todellisuudessa osallistujan keskustelukumppanina ei ollut toista tutkittavaa vaan tutkimusavustaja, jolla oli etukäteen määrätty tehtävä. Jos keskustelun aiheena oli uskonto, tutkimusavustajan oli määrä loukata tutkittavan uskontoa väittämällä, että uskonto aiheuttaa sotia, uskonto alistaa ihmisiä ja uskonnolliset ihmiset ovat ennakkoluuloisia. Jos keskustelun aiheena oli kanadalaisuus, tutkimusavustajan tehtävänä oli loukata tutkittavan kansallistunnetta tekemällä vastaavat väitteet kanadalaisuudesta. Yliopistoa koskeva aihe oli mukana vertailun vuoksi: sen oli tarkoitus luoda neutraali tilanne, johon muiden tilanteiden nostattamia aggressioita voitaisiin verrata. 

Keskustelun jälkeen tutkittava täytti lomakkeen, joka mittasi keskustelun herättämiä aggressioita. Tulosten analyysi osoitti (vähemmän yllättävästi), että tutkittavat suuttuivat, kun heidän uskontoaan tai kansallistunnettaan loukattiin. Kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että kansallistunteeseen kohdistuva loukkaus synnytti selvästi enemmän aggressioita kuin uskontoon kohdistuva loukkaus. Poikkeuksena olivat kaikista fundamentalistisimmat(*) vastaajat, jotka reagoivat yhtä voimakkaasti kansallistunteen ja uskonnon loukkauksiin. Uskonnollinen fundamentalismi lisäsi yleisestikin vastaajan aggressiivisuutta; kontrollitilanteeseen – siis yliopisto-opiskelua koskevaan keskusteluun – osallistuneet tutkittavat olivat sitä aggressiivisempia, mitä fundamentalistisempia he olivat. Uskonnollisen sitoutuneisuuden aste tai uskonnonharjoituksen aktiivisuus ei puolestaan ollut minkäänlaisessa yhteydessä aggressioihin. 

Ainakin tämän tutkimuksen perusteella kansallistunne synnyttää keskimäärin voimakkaampia aggressioita kuin uskonto. Tutkimuksen vahvuutena on erityisesti koeasetelma, joka vastaa varsin pitkälle tosielämän verkkokeskusteluja, joissa erilaiset aatteet ja ideologiat törmäävät. Valikoitunut tutkimusjoukko rajoittaa kuitenkin tulosten yleistettävyyttä: vaikka tutkimuksen osallistujat olivatkin uskonnon ja etnisen taustan suhteen moninainen joukko, heitä kaikkia yhdisti kanadalaisuus ja yliopisto-opiskelu. 

Wright, J. D., Agterberg, S., & Esses, V. M. (2020). Aggression in Response to Threatening Individuals’ Religious versus National Identity in a Live Instant Messaging Paradigm. The International Journal for the Psychology of Religion. 

---

(*) Tutkijoiden käyttämän määritelmän mukaan fundamentalismille on tyypillistä usko yhteen, erehtymättömään, jumalalliseen totuuteen, jota tulee yhtäältä seurata tiettyjen muuttumattomien periaatteiden mukaan ja toisaalta puolustaa Pahan voimia vastaan. 

Ateistien uskonnollinen identiteetti ja asenteet uskovia kohtaan

Lomat ja loppukevään koronahässäkät ovat pitäneet minut poissa blogin parista. Nyt on kuitenkin aika tehdä paluuta. Hyvänä lisäkannustimena on se, että pitkään työstämäni artikkeli julkaistiin viime viikolla – vieläpä oman alani ehkä keskeisimmässä lehdessä, International Journal for the Psychology of Religionissa.  

Artikkeli perustuu kansainväliseen kyselytutkimukseen, johon osallistui yhteensä 1792 vastaajaa Suomesta, Saksasta, Norjasta ja Australiasta. Valtaosa tutkimushankkeestamme keskittyy uskovien ja ei-uskovien asenteiden vertailemiseen, ja siksi pyrimmekin saamaan aineistoomme yhtä paljon niitä, jotka uskovat jumalaan, ja niitä, jotka eivät usko. Vastikään julkaistu artikkelimme tarkasteli kuitenkin yksinomaan ei-uskovia ja sitä, miten uskosta luopuminen vaikuttaa yhtäältä uskonnolliseen identiteettiin ja toisaalta asenteisiin uskovia kohtaan.

Uskonnontutkimuksen piirissä on korostettu, ettei uskonnollisuus ole sama asia kuin jumalusko. Jumaluskon puute ei vastaavasti merkitse täydellistä uskonnottomuutta, vaan ateisti voi kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan tai harjoittaa uskontoa. Kaimani, kollegani ja kustokseni Teemu Taira on omissa töissään arvioinut, että kolmasosa tai jopa puolet suomalaisista ateisteista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ateisteillakin voi olla uskonnollisia tarpeita ja kaipuita, mistä kertoo muun muassa Uskontoa ateisteille -tyylisten kirjojen ja Sunday Assemblyn kaltaisten ”ateististen kirkkojen” saama suosio.  

Halusimme omassa tutkimuksessamme selvittää, kuinka yleisesti ei-uskovat pitävät itseään uskonnollisina tai kokevat olevansa osa jotain uskonnollista yhteisöä. Pyrimme toisin sanoen selvittämään, kuinka voimakas uskonnollinen identiteetti ei-uskovilla on. Halusimme lisäksi tietää, riippuuko uskonnollisen identiteetin voimakkuus siitä, onko vastaaja ollut ateisti koko elämänsä vai onko hän joskus elämässään uskonut.

Aineistossamme oli yhteensä 758 vastaajaa, jotka ilmoittivat, että eivät usko jumalaan. Heistä 466 ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan uskonut, ja loput 292 taas olivat uskoneet aiemmin mutta sittemmin luopuneet uskostaan. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että uskosta luopuminen (tai maailmankuvan muutos yleisemminkään) ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan on tyypillisesti pitkä ja monivaiheinen prosessi. Uskon loppuminen ei välttämättä myöskään pyyhi pois kaikkea uskonnollista. Oletimmekin, että uskosta luopuneilla saattaisi elinikäisiä ateisteja todennäköisemmin olla jäänteitä uskonnollisesta identiteetistä. Oletuksemme osoittautui paikkansapitäväksi: vaikka sekä uskosta luopuneet että elinikäiset ateistit olivat yleisesti hyvin epäuskonnollista porukkaa, uskosta luopuneiden keskuudessa oli selvästi enemmän sellaisia vastaajia, jotka pitivät itseään ainakin jossain määrin uskonnollisina.

Uskonnollisen identiteetin lisäksi halusimme tutkia sitä, kuinka uskosta luopuminen vaikuttaa asenteisiin uskovia kohtaan. Eräs sosiaalipsykologian vakiintuneimmista näkemyksistä on niin sanottu sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT), jonka mukaan ihmisillä on luontainen taipumus suosia niitä, joiden he kokevat kuuluvan itsen kanssa samaan ryhmään – siis olevan ”omaa porukkaa” tai ”yksiä meistä”. Oman ryhmän suosimista muiden ryhmien kustannuksella esiintyy täysin riippumatta siitä, millaiset ryhmät ovat kyseessä. Siksi oletimme, että vähäinenkin tunne uskonnolliseen yhteisöön kuulumisesta saisi ateistit myötämielisemmiksi uskovia kohtaan. Tämäkin oletus sai tukea aineistosta: uskonnollinen identiteetti ja asenteet uskovia kohtaan olivat yhteydessä. Mielenkiintoista kyllä, uskonnollinen identiteetti ennakoi myönteisiä asenteita kaikenlaisia uskonnollisia ryhmiä kohtaan. Ne, jotka pitivät itseään edes jossain määrin uskonnollisina, suhtautuivat muita myönteisemmin niin oman maan uskonnolliseen enemmistöön kuin muslimeihin ja muihin uskonnollisiin vähemmistöihinkin.

Vertasimme uskosta luopuneiden ja elinikäisten ateistien asenteita uskovia kohtaan ja totesimme uskosta luopuneiden suhtautuvan keskimäärin myönteisemmin niin uskonnolliseen enemmistöön kuin vähemmistöihinkin. Uskosta luopuneiden ja elinikäisten ateistien välinen asenne-ero selittyi kuitenkin kokonaan eroilla uskonnollisen identiteetin voimakkuudessa: uskosta luopuminen ei suoraan vaikuttanut asenteisiin uskovia kohtaan, mutta uskosta luopuneilla oli elinikäisiä ateisteja todennäköisemmin joitain uskonnollisuuden jäänteitä, ja nämä jäänteet tukivat myötämielistä suhtautumista uskonnollisiin ryhmiin.

Tutkimuksemme päätulokset voi tiivistää seuraavasti:

• Uskosta luopuneilla on elinikäisiä ateisteja useammin jonkinlainen (edes heikko) uskonnollinen identiteetti.
• Uskonnollinen identiteetti ennakoi myönteistä asennoitumista uskonnollisiin ryhmiin.
• Uskosta luopuneet suhtautuvat elinikäisiä ateisteja myönteisemmin uskoviin. Myönteisemmät asenteet selittyvät uskonnollisen identiteetin jäänteillä, joita uskosta luopuneilla edelleen on. 

(Jos haluat lukea artikkelin, mutta sinulla ei ole pääsyä kokotekstitietokantaan, voit ladata julkaistavaksi hyväksytyn eli niin sanotun post-print-version tästä.)

Pauha, T., Renvik, T. A., Eskelinen, V., Jetten, J., van der Noll, J., Kunst, J. R., Rohmann, A., & Jasinskaja-Lahti,I. (2020). The Attitudes of Deconverted and Lifelong Atheists Towards Religious Groups: The Role of Religious and Spiritual Identity. The International Journal for the Psychology of Religion.

Islam uskonnontutkijan elämässä

(Teksti on julkaistu aiemmin AntroBlogissa 24.3.2020.)

Olen islamiin erikoistunut uskontopsykologi ja tutkin työkseni sitä, mikä rooli uskonnolla on muslimien elämässä. Uskovan omat elämänkokemukset vaikuttavat paljon siihen, mitä islamilaiset perinteet merkitsevät hänelle. Entä mitä islam merkitsee minulle henkilökohtaisesti, sen tutkijana?

Olin hiljattain mukana Nuoret muslimit ja resilienssi -tutkimushankkeen järjestämässä paneelikeskustelussa, joka käsitteli kasvamista muslimina Suomessa. Keskustelun muut osanottajat olivat muslimitaustaisia, ja keskustelun aluksi jokaista pyydettiin kertomaan, miten islam näkyy juuri omassa elämässä. Oma ensimmäinen reaktioni pyyntöön oli hämmentynyt. Minä olin paneelissa, koska tutkin työkseni sitä, miten islam näkyy muiden elämässä. Näkyykö islam muka jotenkin minun elämässäni? Mitä ylipäätään tarkoittaa se, että uskonto näkyy elämässä?

Kysymys sai minut pohtimaan syvällisemmin suhdettani islamiin ja sitä, mikä rooli sillä on elämässäni. Olen taustaltani uskontotieteilijä ja psykologi, ja kymmenen viime vuotta olen keskittynyt tutkimaan islamia ja muslimeita. Tein väitöskirjani nuorten suomalaismuslimien kansallisista ja uskonnollisista identiteeteistä, mutta olen tutkinut myös esimerkiksi islamista luopumisen psykologiaa ja uskontoryhmien keskinäisiä asenteita. Miten minä koen tutkimuskohteeni islamin? Mitä islam on minulle henkilökohtaisesti?

Uskonto ja uskominen

Yleinen käsitys ainakin Suomessa tuntuu olevan, että uskonnollisuudessa on kysymys ennen kaikkea uskomisesta. Uskonnollisuuden ajatellaan olevan sitä, että henkilöllä on päänsä sisällä tietynlaisia uskomuksia, esimerkiksi usko Jumalan olemassaoloon. Uskonto on tästä näkökulmasta älyllistä toimintaa – tiedollisia käsityksiä siitä, mikä on todellisuuden perimmäinen luonne.

Uskontotieteilijät ja antropologit ovat kritisoineet voimakkaasti uskonnon pelkistämistä uskomuksiin. Uskomukset ja usko ovat toki tärkeä osa monia uskontoperinteitä – ja ehkä erityisesti luterilaista kristinuskoa, jossa jopa opetetaan ihmisen pelastuvan ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Uskonnossa on kuitenkin kyse myös muusta.

Oma näkemykseni on, ettei pelkistetty käsitys uskonnosta uskomuksina tavoita sitä, mikä useimmille ihmisille on olennaisinta uskonnossa. Ajatellaanpa vaikkapa suvivirttä. Moni haluaa pitää suvivirren koulujen kevätjuhlaohjelmistossa, vaikka ei oikeastaan usko Jumalaan, jonka hyvyyttä virressä ylistetään. Virsi ei ole heille tärkeä sen varsinaisen sisällön takia, vaan siksi, millaisia tunteita se herättää. Tunteet puolestaan nousevat muistoista, joita virteen liittyy: linnunlaulu luokkahuoneen ikkunan takana. Alkukesän vaalea vihreys. Lapsuuden loputtomilta tuntuneet kesät.

Uskonnollisuudessa on minun uskontopsykologin näkökulmastani paljolti kyse siitä, että yksilön oma elämäntarina kietoutuu yhteen hänen uskonnollisen perinteensä kanssa. Uskonnolliset tavat ja tarinat saavat merkityksensä niihin liittyvistä muistoista ja elämänkokemuksista. Tarina tai tapa tulee tärkeäksi, kun se liittyy johonkin merkittävään tapahtumaan tai ajanjaksoon omassa elämänhistoriassa. Vain lukemalla sinulle tärkeää kertomusta kukaan ulkopuolinen tuskin voisi päätellä, mikä sen merkitys on sinulle. Hänen pitäisi myös kuulla elämästäsi ja siitä, mikä rooli kyseisellä kertomuksella on ollut siinä.

Eletty Koraani

Kristinuskon tavoin myös islam jakautuu useisiin suuntauksiin, joilla on jossain määrin toisistaan poikkeavat opit ja käytännöt. Islamin tapauksessa päähaaroja on kaksi: sunnalaisuus ja shiialaisuus. On arvioitu, että noin 10 – 20 prosenttia maailman muslimeista on shiioja, ja he ovat enemmistönä ainakin Iranissa, Irakissa, Azerbaidžanissa ja Bahrainissa. Suomen muslimien tarkka lukumäärä ei ole tiedossa, mutta olen itse arvioinut Suomessa olevan noin 110 000 – 120 000 muslimia tai muslimitaustaista ihmistä, joista jopa yksi neljäsosa saattaa olla shiioja.

Kartoitan tämänhetkisessä tutkimuksessani nuorten shiiamuslimien suhdetta Koraaniin – siis sitä, mikä rooli pyhällä kirjalla on shiianuorten jokapäiväisessä elämässä. Haastattelen tutkimustani varten 16 – 29-vuotiaita nuoria, jotka asuvat Suomessa ja kokevat olevansa shiioja, mutta jotka ovat huomattavan moninainen joukko esimerkiksi etnisen taustan, sukupuolen ja koulutuksen suhteen. Eräs haastateltavistani on pääkaupunkiseudulla asuva nuori, joka kertoi, että hänelle tärkein kohta Koraanissa on niin sanottu ”Valtaistuimen jae” (Kor. 2:255). Professori Jaakko Hämeen-Anttilan käännöksen mukaan jae kuuluu seuraavasti:

Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, Elävä, Pysyvä. Häntä ei valtaa uni eikä torkahdus, ja Hänen on kaikki, mitä taivaassa ja maassa on. Kuka voisi Hänen luonaan puhua toisen puolesta ilman Hänen lupaansa? Hän tietää, mitä oli ennen heitä ja mitä tulee heidän jälkeensä, mutta he eivät käsitä mitään Hänen tiedostaan, ellei Hän itse tahdo. Hänen valtaistuimensa kattaa taivaan ja maan, eikä niiden hallitseminen Häntä väsytä. Hän on Korkea, Mahtava.

Valtaistuimen jae on islamilaisen historian kannalta erittäin keskeinen katkelma Koraanissa. Monien mielestä se tiivistää islamilaisen jumalakäsityksen ydinasiat. Jae on myös yleinen kalligrafia-aihe ja esiintyy usein esimerkiksi huoneentauluissa.

Kun haastattelemani nuori puhui Valtaistuimen jakeen merkityksestä itselleen, hän ei kuitenkaan viitannut jakeen merkitykseen islamilaisessa opissa ja historiassa. Hän puhui sen roolista omassa elämänhistoriassaan.

Kun haastateltavani oli ollut pieni lapsi, hän oli sairastunut vakavasti ja joutunut sairaalaan. Hän oli kärsinyt kovia kipuja ja odottanut pääsyä leikkaukseen. Silloin hänen vanhempansa oli laittanut kätensä hänen päälleen ja lausunut Valtaistuimen jakeen. Kivut olivat väistyneet, eikä leikkausta enää tarvittu. Yhä edelleen, parikymmentä vuotta myöhemmin, kyseinen nuori pyrkii lukemaan Valtaistuimen jakeen joka päivä. Se antaa hänelle tunteen siitä, että häntä suojellaan vastoinkäymisiltä.

Perinne saa merkityksen, kun sen kanssa elää. Uskonto on vähän niin kuin ruusu Antoine de Saint-Exupéryn kirjassa Pikku prinssi. ”Aika, jonka menetit ruususi tähden, tekee ruusustasi niin tärkeän.” Uskontoperinteen parissa vietetty aika sitoo perinteen lähtemättömästi kiinni omaan elämäntarinaan. Perinteestä tulee osa omaa elämää.

Eräs toinen haastattelemani shiianuori esitti hyvin samantapaisen ajatuksen puhuessaan Koraanin merkityksestä omassa elämässään. Kyseinen nuori kertoi, että Koraani merkitsee hänelle ennen kaikkea mielenrauhaa. Koraanin lukeminen auttaa rauhoittumaan ja luottamaan Jumalan apuun, kun elämässä on vaikeaa. Haastateltavani mukaan Koraani ei kuitenkaan itsessään ole sen pyhempi tai täydellisempi kirja kuin esimerkiksi Raamattu. Koraanista on tullut hänelle mielenrauhan lähde, koska hän on elänyt koko elämänsä osana islamilaista uskonyhteisöä. Jos kyseinen nuori olisi syntynyt ja kasvanut kristinuskon piirissä, hän saisi samaa mielenrauhaa Raamatusta – tai niin hän ainakin itse arveli.

Kahden isän yhteys

Olen ollut tekemisissä islamin ja muslimien kanssa niin pitkään, että islamilaiset tavat ja tarinat ovat kietoutuneet yhteen myös oman elämäntarinani kanssa. Minulla on henkilökohtaisia muistoja, jotka liittyvät islamilaisiin perinteisiin ja tekevät ne minulle merkityksellisiksi. Hyvä esimerkki on tarina Husain ibn Alin pojasta, Ali al-Ashgarista, joka perimätiedon mukaan kuoli Karbalassa, nykyisessä Irakissa, vuonna 680.

Profeetta Muhammadin tyttärenpoika Husain on merkityksellinen erityisesti islamin shiialaisessa haarassa. Husain on shiialaisen islamin kolmas imaami: profeetta Muhammadin jälkeläinen, jolle yksin kuuluu kaikki valta islamilaisessa yhteisössä. Kun vääränä vallanpitäjänä pidetty kalifi Yazid vaati Husainilta uskollisuudenvalaa, Husain kieltäytyi ja lähti kotikaupungistaan Medinasta ensin Mekkaan ja sieltä kohti Kuufaa johtamaan Yazidin vastaista kapinaa. Matkalla Kuufaan Yazidin monituhatpäinen armeija kuitenkin saartoi Husainin pienen saattueen ja surmasi sekä Husainin että suuren osan tämän perheenjäsenistä.

Yksi surmansa saaneista oli Husainin puolivuotias poika, Ali al-Ashgar. Kerrotaan, että ennen ratkaisevaa välienselvittelyä Husainin saattue oli monta päivää saarroksissa ilman vettä. Lopulta Husain otti kuivuneen poikavauvansa mukaan ja meni piirittäjiensä luo anomaan vettä vauvalleen. Kun Husain lähestyi vihollisiaan, nämä kuitenkin ampuivat häntä nuolilla, joista yksi lävisti pienen Ali al-Ashgarin kurkun.

Kun luin kertomuksen Ali al-Ashgarin kuolemasta, minulla oli itselläni kotona suunnilleen samanikäinen poika. Olin edelleen verrattain tuore vanhempi, epävarma ja kroonisesti huolissani. Tarkastin edelleen joka yö, että lapseni varmasti hengittää. En voinut kuvitella mitään pahempaa kuin oman lapsen menettäminen. Ja juuri silloin silmilleni läväytetään kertomus, jossa pieni vauva surmataan isänsä käsivarsille.

Husainin ja hänen perheensä kohtalon sureminen on keskeinen osa shiialaista hartaudenharjoitusta. Joka vuosi islamilaisen kalenterin muharram-kuussa shiiat viettävät surujuhlaa imaami Husainin muistoksi. Juhlan huipentuma on muharram-kuun kymmenes päivä (ashura), Husainin kuolinpäivä. Husainin ja hänen perheensä viimeiset hetket eletään silloin uudelleen kertomuksissa, lauluissa ja näytelmissä. Moni itkee vuolaasti.

Kun itse luin kertomuksen Ali al-Ashgarista, minäkin itkin. Ajatus isänsä käsivarsille kuolevasta vauvasta kouraisi niin syvältä, etten pystynyt pidättämään kyyneliä. Hetken verran tunsin voimakasta yhteyttä isänsä menettäneen lapsen kärsimykseen. Hetken verran itkin hänen kohtaloaan. Hetken verran tunsin melkein olevani shiia. Kysymys ei ollut yhtään siitä, että olisin Ali al-Ashgarin kertomuksen myötä alkanut uskoa shiialaisen islamin opinkappaleisiin. Kysymys oli tunteesta: yhteydestä, jota yksi isä tunsi toisen kanssa.

Itku meni ohi, mutta muisto siitä jäi. Yhä edelleen kertomus Husainista tuo mieleeni isän rakkauden ja saa jonkin värähtämään sisälläni.

Islamin tutkijan islam

Mikä siis on islamin rooli minun elämässäni? Äitini on biologi, joten ehkä siksi tuntuu luontevalta hakea vertauskuvaa siltä suunnalta: millainen biologi olisin, jos tutkisin luontoa niin kuin nyt tutkin islamia? En olisi ainakaan sellainen biologi, joka analysoi tutkimuskohdettaan vain steriileissä laboratorio-oloissa, hansikkaat kädessä ja mikroskoopin läpi. Olisin varmaankin sellainen biologi, joka tutkii metsää samalla kun samoilee siellä. Tutkimuskohteeni tuntuu multana jalkojen alla ja tuulena kasvoilla.

Tehdessäni tutkimusta yritän tavoittaa sen, mitä islam merkitsee tutkimilleni ihmisille itselleen. Jos uskonnollisten tapojen ja tarinoiden merkitykset nousevat niihin liittyvistä tunteista, tunnekokemuksen ymmärtäminen on olennainen osa uskonnon ymmärtämistä. Toisen tunteita ei kuitenkaan näe mikroskoopilla tai laboratoriotestillä. Työkaluja toisen tunteiden tavoittamiseen ovat ennen kaikkea empatia ja kuunteleminen. Viime kädessä toisen tunteiden tavoittaminen edellyttää valmiutta avautua niille. Uskonnon kykyä liikuttaa ihmistä on vaikea ymmärtää, jos ei anna itsensä tulla uskonnon liikuttamaksi.

Vieras kotimaassa - E 37 - Kh4nVision

Olin vieraana Muttaqi Khanin Kh4nVision-podcastissa. Pääsin maistamaan Zamzam-vettä ja juttelemaan musliminuorista Suomessa.

https://youtu.be/TmQWQo5_5y4

(EDIT: Väitän keskustelussa, että rekisteröidyissä islamilaisissa yhdyskunnissa olisi reilu 12 000 jäsentä. En tiedä mistä moinen aivopieru... Oikea luku on nyt jo päälle 16 000.)

Onko tyytymättömyys omaan elämään uskonnollisen väkivallan taustalla?

Olen parin viikon päästä menossa erääseen metodilukupiiriin keskustelemaan tilastollisesta tutkimuksesta, ja olen siksi etsiskellyt hyvää tutkimusartikkelia lukupiiriläisten luettavaksi. Tällä hetkellä eräs vahva kandidaatti on M. Joseph Sirgyn, Mohsen Joshanloon ja Richard J. Estesin "The Global Challenge of Jihadist Terrorism: A Quality-of-Life Model".

Sirgyn ja kumppanien artikkeli perustuu yhteensä 32 604 muslimivastaajan aineistoon, joka on kerätty 26 eri maasta. Thaimaata ja Venäjää lukuun ottamatta maat ovat muslimienemmistöisiä ja ulottuvat yli islamin historiallisen valta-alueen Marokosta aina Indonesiaan asti.

Tutkimuksessaan Sirgy ja kumppanit testaavat kehittämäänsä "elämänlaatumallia", joka pyrkii selittämään väkivaltaista jihadismia yksilön tyytymättömyydellä omaan elämäänsä. Polku yksilön oman elämän ongelmista väkivallan hyväksymiseen ratkaisumallina kulkee monien vaiheiden kautta: Tyytymättömyys elämään nousee usein elämän ulkoisista puitteista, esimerkiksi siitä, ettei ole työtä, rahaa tai kunnollista terveydenhoitoa. Omaan elämäänsä tyytymättömät ovatkin usein tyytymättömiä myös siihen, miten ympäröivä yhteiskunta toimii. Jotkin heistä myös syyttävät "länsimaita" muslimienemmistöisten maiden ongelmista. Ainakin uskonnollisesti aktiivisille islam voi tällöin tarjota vaihtoehdon länsimaiselle kulttuurihegemonialle ja väkivaltainen jihad keinot muslimimaiden ongelmien ratkaisemiseen.

Sirgen ja kumppanien aineisto tarjosi pääosin selkeää tukea heidän mallilleen(*): Vastaajan tyytymättömyys omaan elämään ennusti tyytymättömyyttä myös ympäröivään yhteiskuntaan. Tyytymättömyys yhteiskuntaan puolestaan sai ainakin jotkin vastaajat etsimään syntipukkeja "länsimaista". Tällaiset vastaajat suhtautuivat muita suopeammin uskonnolliseen väkivaltaan -- erityisesti silloin, jos he itse olivat keskimääräistä aktiivisempia uskonnonharjoittajia.

Sirgen ja kumppanien artikkeli tarjoaa myös elämänlaatumalliin perustuvia toimenpide-ehdotuksia: Koska väkivaltaisen jihadismin juurisyynä on artikkelin mukaan yksilön tyytymättömyys omaan elämäänsä, jihadismia voi ehkäistä tukemalla yleistä hyvinvointia muslimien parissa. Kun yksilöllä on mahdollisuus koulutukseen, työhön, asuntoon ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja kun hänen elämänsä taloudelliset ja sosiaaliset reunaehdot ovat muutenkin kunnossa, ei hänellä ole syytä kanavoida tyytymättömyyttään uskonnolliseen väkivaltaan. Koska uskonnollinen väkivalta näyttäytyy ratkaisuna erityisesti aktiivisille uskonnonharjoittajille, Sirge ja kumppanit suosittelevat artikkelissaan myös yleistä sekularisaatiokasvatusta: muslimienemmistöisten maiden asukkaita pitää heidän mukaansa tukea etsimään ratkaisuja Koraanin sijaan esimerkiksi tieteestä ja teknologiasta.

"Uskonto on ongelma, sekularismi ratkaisu" on minun makuuni vähän turhan yksioikoinen ratkaisu globaaleihin haasteisiin. Uskontotieteilijänä olisin kaivannut hieman monivivahteisempaa pohdintaa uskonnon roolista väkivallan taustatekijänä. Sirge ja kumppanit jättävät pohdinnassaan kokonaan huomiotta esimerkiksi erään kiinnostavan tuloksen, joka heidän omassa analyysissaan ilmenee: Islamin uskonnollisten käytäntöjen (esimerkiksi paaston, rukoilun ja almuveron) tunnollinen ja ahkera harjoittaminen oli yhteydessä väkivallan hyväksymiseen yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuna. Uskonnollinen usko (esimerkiksi Jumalaan ja Muhammadin profetiuteen) puolestaan lisäsi kielteisiä asenteita väkivaltaa kohtaan. Hartaimmat uskovat siis tuomitsivat muita useammin uskonnolla perustellun väkivallan.

Sirgen ja kumppanien artikkeli ei tarjoa selitystä tälle paradoksaalisen tuntuiselle tulokselle. Jonkinlaista selitystä voi ehkä etsiä tutkimuksesta, jota olen aiemmin esitellyt tässä blogissa.

Sirgy, M. J., Joshanloo, M., & Estes, R. J. (2019). The Global Challenge of Jihadist Terrorism: A Quality-of-Life Model. Social Indicators Research: An International and Interdisciplinary Journal for Quality-of-Life Measurement, 141(1), 191-215.

---

(*) (EDIT) Tilastoihmisille tiedoksi, että Sirgen ym. mallien selitysasteet ovat keskimäärin varsin matalia. Länsimaiden syyllistämistä selittävän mallin R^2 on 0.007! Sinälläänhän tämä kertoo lähinnä sen, että tutkitut ilmiöt ovat monimutkaisia ja niihin vaikuttavat monet sellaisetkin tekijät, joita Sirge ym. eivät ole huomioineet. Mutta matalaa selitysastetta olisi kyllä ollut syytä kommentoida jotenkin itse artikkelissakin... Mur!