Islamin uhka aivokuvissa

Nopea reagointi mahdollisiin uhkiin on ollut ensiarvoisen tärkeää ihmislajin selviytymisen kannalta. Kun nälkäinen leijona tai hallinnasta karannut auto on syöksymässä päälle, ei auta jäädä pohtimaan parasta toimintamallia, vaan on hypättävä pois alta. Ihmisaivoihin onkin kehittynyt mekanismeja, jotka rekisteröivät nopeasti ympäröivät uhat ja reagoivat niihin automaattisesti, ilman tietoista harkintaa. Erityisen keskeinen aivoalue uhkien automaattisen tunnistamisen ja niihin vastaamisen kannalta on amygdala eli mantelitumake – pieni hermosolurypäs syvällä aivojen keskiosissa. 

Ihminen on perustavanlaatuisella tavalla yhteisöllinen eläin, ja yksilön eloonjäänti onkin monella tavalla riippuvainen muista ihmisistä. Ryhmässä on voimaa, oli sitten kyse suurriistanmetsästyksestä tai puolustautumisesta petoeläimiä ja vihamielisiä ihmisryhmiä vastaan. Ryhmän menettäminen on usein merkinnyt kuolemaa. Ihmisen aivot reagoivatkin omaan ryhmään kohdistuviin uhkiin samalla tavalla kuin häneen itseensä kohdistuviin uhkiin. On olemassa myös näyttöä siitä, että amygdalan reaktio on erityisen voimakas silloin, kun omaa ryhmää uhkaa vihamieliseksi koettu toinen ryhmä – siis silloin, kun ”ne” ovat ”meitä” vastaan.

Islamista ja muslimeista on viime vuosikymmenten aikana tullut yksi keskeisimmistä uhkakuvista niin sanotuissa länsimaissa. Vuonna 2016 alle 0,01 prosenttia Yhdysvaltojen kuolemantapauksista liittyi terrorismiin, mutta esimerkiksi New York Times -sanomalehden uutisoimista kuolemista yli kolmasosa oli terroristien syytä. Muslimien tekemistä terroriteoista raportoitiin lähes neljä kertaa todennäköisemmin kuin muista. Kun joukkotiedotusvälineet tulvivat uutisia muslimien tekemistä surmatöistä, ei ole ihme, jos islam alkaa pelottaa. Vuonna 2018 tehdyn ISSP-tutkimuksen mukaan yli puolet (56 %) suomalaisista pitikin muslimeita uhkana.

Dorottya Lantos, Yong Hui Lau, Winnifred Louis ja Pascal Molenberghs käyttivät fMRI-aivokuvantamismenetelmää sen selvittämiseen, miten aivot reagoivat muslimien uhkaan. Tutkimukseen osallistui yhteensä 30 eri-ikäistä valkoihoista australialaista naista ja miestä. Tutkittaville näytettiin lyhyitä videopätkiä, joissa stereotyyppisen arabin näköinen mieshenkilö nimitti länsimaalaiset islamin vihollisiksi ja uhkasi muslimien tappavan heidät. Kuten tutkijat olettivatkin, videoiden katselu sai aikaan lisääntynyttä aivotoimintaa amygdalassa. Videot näyttivät laukaisevan tutkittavien aivoissa tahdosta riippumattoman hälytystilan, joka valmisti heitä torjumaan mahdollista vaaraa.

Lantos ja kumppanit halusivat selvittää myös, mitä aivoissa tapahtuu, kun uhkaavaksi koetun ryhmän edustaja käyttäytyykin ennakkokäsityksistä poikkeavalla tavalla. Tutkittaville näytettiin siksi myös videopätkiä, joissa stereotyyppinen arabimies korostaa islamin rauhanomaisuutta ja peräänkuuluttaa muslimien ja länsimaalaisten harmonista yhteiseloa. Rauhanomainen viesti sai aikaan lisääntynyttä aivotoimintaa erityisesti aivokuoren etuotsalohkoissa ja pihtipoimun etuosassa. Kyseiset aivoalueet liittyvät muun muassa vaistonvaraisten reaktioiden tukahduttamiseen, toisten ihmisten mielentilojen tulkitsemiseen (eli niin sanottuun ”mielen teoriaan”) ja ristiriitaisten tunteiden käsittelyyn. Lantosin ja kumppanien mukaan muslimimiehen rauhantarjous rikkoi muslimeihin liitettyä stereotypiaa, ja tutkittavien aivot alkoivat siksi käsitellä ennakkokäsityksen ja havainnon välistä ristiriitaa, arvioida muslimimiehen sanojen vilpittömyyttä ja torjua muslimeihin liittyvää automaattista pelkoreaktiota.

Oleellista on se, että uhkauksen synnyttämä aivovaste on automaattinen, tahdosta riippumaton ja nopea, kun taas rauhantarjouksen aktivoimat aivojen osat liittyvät tahdonalaisempaan, tietoisempaan ja hitaampaan prosessointiin. Uhkakuvat on helppo laukaista, mutta niiden torjuminen ja purkaminen edellyttävät vaivannäköä.

Lantos, D., Lau, Y. H., Louis, W., & Molenberghs, P. (2020). The neural mechanisms of threat and reconciliation efforts between Muslims and Non-Muslims. Social Neuroscience, 15(4), 420–434.

Sota ja konfliktit muokkaavat jumalakäsityksiä

Tutkijat eri tieteenaloilta ovat kirjoittaneet runsaasti siitä, kuinka uskonto voi vaikuttaa ihmisten välisissä konflikteissa ja joko ruokkia tai ehkäistä sotia ja väkivaltaisuuksia. Vaikutussuhde uskonnon ja konfliktien välillä on kuitenkin molemminsuuntainen: uskonto muovaa konflikteja mutta konfliktit voivat myös muovata uskontoa. Toistaiseksi on kuitenkin vain vähän (ainakin psykologista) tutkimusta siitä, miten uskonnot muuttuvat sotien ja konfliktien vaikutuksesta.

Olen itse kirjoittanut eri yhteyksissä siitä, että uskonnot eivät ole mitään yhtenäisiä, selvärajaisia ja sisäisesti johdonmukaisia oppijärjestelmiä vaan sekalaisten ja keskenään ristiriitaisten tarinoiden, uskomusten ja tapojen kokoelmia(*). Koska uskontoperinteet ovat sisäisesti ristiriitaisia tai vähintäänkin monitulkintaisia, ne tarjoavat aineksia hyvin erilaisten ihmisten hyvin erilaisiin tilanteisiin. Jumalasuhde on tästä hyvä ja paljon tutkittu esimerkki: Abrahamilaisten uskontojen pyhät kirjoitukset sisältävät sekä kohtia, jotka korostavat Jumalan vihaa, että kohtia, jotka korostavat hänen armoaan. Yksilön omat tarpeet ja elämänkokemukset vaikuttavat paljon siihen, kumpiin kohtiin hän kiinnittää enemmän huomiota. Joku kaipaa elämäänsä ankaraa Herraa, joku toinen taas rakastavaa Taivaan isää – kumpikin voi löytää etsimänsä juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin pyhistä kirjoituksista.

Nava Caluori, Joshua Conrad Jackson, Kurt Gray ja Michele Gelfand ovat esittäneet, että konfliktien ja jännitteiden leimaama yhteiskunnallinen ilmapiiri saa ihmiset kaipaamaan järjestystä ja selkeitä rajoja. Tämä puolestaan saa heidät turvautumaan ankaraan Jumalaan, joka asettaa tiukat säännöt ja valvoo niiden noudattamista. Yhteiskunnallisten konfliktien pitäisi toisin sanoen johtaa rankaisevan jumalakuvan yleistymiseen ja voimistumiseen uskonnollisen yhteisön piirissä.

Caluori ja kumppanit ovat tehneet useita erilaisia tutkimuksia, joilla he ovat testanneet hypoteesinsa paikkansapitävyyttä. Yhdysvalloissa, Saksassa, Singaporessa ja Braziliassa tehdyt Internet-kyselyt osoittivat, että konflikteihin liittyvät huolenaiheet ovat yhteydessä käsitykseen ankarasta Jumalasta; terrorismista, sodasta, pakolaisuudesta ja laittomasta maahanmuutosta huolestuneet vastaajat korostivat Jumalan rankaisevaa puolta. Mikä tärkeintä, yhteys ei selittynyt uskonnollisuuden asteella tai poliittisella vakaumuksella, vaan päti yhtä lailla konservatiivien, liberaalien, enemmän uskonnollisten ja vähemmän uskonnollisten parissa(**).

Sama yhteys ilmeni kokeellisessa tutkimuksessa, jossa yhdysvaltalaiset vastaajat saivat luettavakseen vuoden 2025 Yhdysvaltoja kuvaavan kirjoituksen. Kolmasosa vastaajista luki tulevaisuuden Yhdysvalloista, jota riepotteli kolmas maailmansota. Loppujen lukemat tekstit esittivät Yhdysvaltojen tulevaisuuden rauhallisena. Luettuaan tekstin vastaajat saivat arvioida sitä, miten hyvin määrätyt piirteet kuvasivat Jumalaa. Kuten tutkijat olettivatkin, sekasortoisesta tulevaisuudesta lukeminen sai vastaajat peräänkuuluttamaan ankaraa ja rankaisevaa Jumalaa.

Caluori ja kumppanit tutkivat jumalakäsitysten ja konfliktien yhteyttä myös historiallisesti, ja tämä osio oli ainakin minusta heidän artikkelinsa mielenkiintoisin. Tutkijat valikoivat joukon Raamatun katkelmia, joissa Jumala esitetään korostetun ankarana, ja vastaavasti joukon katkelmia, jotka korostavat Jumalan rakastavuutta. Edellisestä esimerkki on Jobin kirjan kohta 4:9 (”Kun Jumala henkäisee, he tuhoutuvat, hänen vihansa tuuli pyyhkäisee heidät pois.”), jälkimmäisestä puolestaan Psalmin 136 ensimmäinen jae (”Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä. Iäti kestää hänen armonsa.”). Tämän jälkeen tutkijat etsivät viittauksia kyseisiin Raamatun kohtiin kirjoista, jotka oli julkaistu välillä 1800–2000. Kunkin Raamatun kohdan vuosittaisia esiintymisiä verrattiin edelleen tilastotietoon siitä, kuinka paljon ihmisiä oli kyseisenä vuonna saanut surmansa sodassa. Tuloksena oli, että Jumalan ankaruutta painottavien Raamatun lainausten määrä kirjallisuudessa oli selvästi yhteydessä sodissa menetettyjen ihmishenkien määrään mutta 2–3 vuoden viiveellä. Muutama vuosi poikkeuksellisen veristen kahnausten ja sotien jälkeen ilmestyi siis poikkeuksellisen suuri määrä kirjallisuutta, jossa viitattiin Jumalan vihaa ja rangaistusta korostaviin Raamatun kohtiin. Viive ilmaisee konfliktin ja jumalakäsityksen välisen vaikutussuhteen suunnan: käsitys Jumalan ankaruudesta ei ollut konfliktien syy vaan seuraus. Caluorin ja kumppanien mukaan muuttunut jumalakuva vastaa ihmisten muuttuneisiin tarpeisiin: yhteiskunnallinen sekasorto ja levottomuudet synnyttävät ihmisissä järjestyksen ja vakauden kaipuun, jonka paikkaajaksi he hakevat Jumalaa. 

Caluori, N., Jackson, J. C., Gray, K., & Gelfand, M. (2020). Conflict changes how people view God. Psychological Science, 31(3), 280–292. 

---

(*) Olen käsitellyt aihetta esimerkiksi tässä AntroBlogin kirjoituksessa. Hieman laajemmin olen pohtinut samaa teemaa artikkelissa ”Uskonto ja oma ajattelu”, joka julkaistiin vastikään Gaudeamuksen Tiedekulmapokkarissa Kuka maailmaa hallitsee? Vallan umpisolmuja avaamassa. Pokkari näkyy olevan jo ainakin monessa kirjastossa ja BookBeatissa.

(**) Jotta jumalakäsitystä koskevat vastaukset olisivat keskenään vertailukelpoisia, Caluori ja kumppanit ottivat mukaan tutkimuksiinsa ainoastaan yhteen jumalaan uskovia vastaajia. Suurin osa tutkimuksiin osallistuneista oli kristittyjä, mutta joukossa oli jonkin verran myös muslimeita, juutalaisia ja muita monoteistejä.

Kumpi suututtaa enemmän, kansallistunteen vai uskonnon loukkaaminen?

Opetan tänä syksynä yliopistokurssia uskonnon roolista osana konflikteja ja niiden ratkaisua. Rauhan- ja konfliktintutkijat ovat todenneet, että ihmisryhmien välisten kahnausten tyypilliset syyt ovat muuttuneet sadan viime vuoden aikana. Sotia on aiemmin käyty ennen kaikkea maa-alueen tai muiden resurssien haalimiseksi, kun taas nykypäivän syyt ovat useammin identiteettipoliittisia; sotivat tahot katsovat puolustavansa omaa etnistä, kansallista tai uskonnollista ryhmää muita ryhmiä vastaan. Vastaava muutos leimaa myös suomalaista yhteiskuntaa ja poliittista kenttää: yhteiskunnan jakolinjat eivät enää kulje niinkään eri luokkien (esimerkiksi työväestön ja porvariston) vaan identiteettien ja arvomaailmojen (esimerkiksi konservatiivien ja liberaalien) välillä.

Varsin yleinen väite on, että uskonnolliset konfliktit ovat muihin konflikteihin verrattuna usein poikkeuksellisen raakoja ja hankalasti ratkaistavissa. Kun konfliktin osapuolet ajattelevat taistelevansa jumalan valtuuttamina, heillä ei välttämättä ole kummempia pidäkkeitä tai halua kompromissiin. Kaikkivaltiaan tahto ylittää ihmisten väliset sitoumukset.

Varmaan onkin niin, että kamppailu vallasta, maasta tai omaisuudesta harvoin saa ihmisiä käymään yhtä raivoisasti toistensa kimppuun kuin ajatus kosmisesta sodasta Hyvän ja Pahan voimien välillä. Mutta entäpä kansallisuus ja etnisyys? Saako kansakunnan puolustaminen ihmiset yhtä tehokkaasti sotajalalle kuin uskonto?

Joshua D. Wright, Silvana Agterberg ja Victoria M. Esses ovat tuoreessa tutkimuksessaan verranneet uskonnollisen ja kansallisen identiteetin herättämiä aggressioita. Tutkimukseen osallistui yhteensä 122 itsensä uskonnolliseksi määrittelevää kanadalaista yliopisto-opiskelijaa. Noin puolet osallistujista (58) oli kristittyjä, mutta joukossa oli myös yhdeksäntoista muslimia, yhdeksän juutalaista, yhdeksän hindua, seitsemän buddhalaista ja yksittäisiä muiden uskontojen edustajia. Noin kaksi kolmasosaa osallistujista oli naisia.

Kukin osallistuja sai aluksi täytettäväkseen lomakkeen, jolla kartoitettiin taustatietoja ja uskonnollisuutta. Tämän jälkeen hänelle annettiin tehtäväksi keskustella toisen tutkittavan kanssa chatin välityksellä. Keskustelun aihe valittiin satunnaisesti kolmen vaihtoehdon joukosta. Vaihtoehdot olivat: ”uskonnolliset uskomukset ja arvot”, ”kanadalaiset uskomukset ja arvot” sekä ”kokemukset yliopisto-opiskelusta”.  

Todellisuudessa osallistujan keskustelukumppanina ei ollut toista tutkittavaa vaan tutkimusavustaja, jolla oli etukäteen määrätty tehtävä. Jos keskustelun aiheena oli uskonto, tutkimusavustajan oli määrä loukata tutkittavan uskontoa väittämällä, että uskonto aiheuttaa sotia, uskonto alistaa ihmisiä ja uskonnolliset ihmiset ovat ennakkoluuloisia. Jos keskustelun aiheena oli kanadalaisuus, tutkimusavustajan tehtävänä oli loukata tutkittavan kansallistunnetta tekemällä vastaavat väitteet kanadalaisuudesta. Yliopistoa koskeva aihe oli mukana vertailun vuoksi: sen oli tarkoitus luoda neutraali tilanne, johon muiden tilanteiden nostattamia aggressioita voitaisiin verrata. 

Keskustelun jälkeen tutkittava täytti lomakkeen, joka mittasi keskustelun herättämiä aggressioita. Tulosten analyysi osoitti (vähemmän yllättävästi), että tutkittavat suuttuivat, kun heidän uskontoaan tai kansallistunnettaan loukattiin. Kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että kansallistunteeseen kohdistuva loukkaus synnytti selvästi enemmän aggressioita kuin uskontoon kohdistuva loukkaus. Poikkeuksena olivat kaikista fundamentalistisimmat(*) vastaajat, jotka reagoivat yhtä voimakkaasti kansallistunteen ja uskonnon loukkauksiin. Uskonnollinen fundamentalismi lisäsi yleisestikin vastaajan aggressiivisuutta; kontrollitilanteeseen – siis yliopisto-opiskelua koskevaan keskusteluun – osallistuneet tutkittavat olivat sitä aggressiivisempia, mitä fundamentalistisempia he olivat. Uskonnollisen sitoutuneisuuden aste tai uskonnonharjoituksen aktiivisuus ei puolestaan ollut minkäänlaisessa yhteydessä aggressioihin. 

Ainakin tämän tutkimuksen perusteella kansallistunne synnyttää keskimäärin voimakkaampia aggressioita kuin uskonto. Tutkimuksen vahvuutena on erityisesti koeasetelma, joka vastaa varsin pitkälle tosielämän verkkokeskusteluja, joissa erilaiset aatteet ja ideologiat törmäävät. Valikoitunut tutkimusjoukko rajoittaa kuitenkin tulosten yleistettävyyttä: vaikka tutkimuksen osallistujat olivatkin uskonnon ja etnisen taustan suhteen moninainen joukko, heitä kaikkia yhdisti kanadalaisuus ja yliopisto-opiskelu. 

Wright, J. D., Agterberg, S., & Esses, V. M. (2020). Aggression in Response to Threatening Individuals’ Religious versus National Identity in a Live Instant Messaging Paradigm. The International Journal for the Psychology of Religion. 

---

(*) Tutkijoiden käyttämän määritelmän mukaan fundamentalismille on tyypillistä usko yhteen, erehtymättömään, jumalalliseen totuuteen, jota tulee yhtäältä seurata tiettyjen muuttumattomien periaatteiden mukaan ja toisaalta puolustaa Pahan voimia vastaan. 

Ateistien uskonnollinen identiteetti ja asenteet uskovia kohtaan

Lomat ja loppukevään koronahässäkät ovat pitäneet minut poissa blogin parista. Nyt on kuitenkin aika tehdä paluuta. Hyvänä lisäkannustimena on se, että pitkään työstämäni artikkeli julkaistiin viime viikolla – vieläpä oman alani ehkä keskeisimmässä lehdessä, International Journal for the Psychology of Religionissa.  

Artikkeli perustuu kansainväliseen kyselytutkimukseen, johon osallistui yhteensä 1792 vastaajaa Suomesta, Saksasta, Norjasta ja Australiasta. Valtaosa tutkimushankkeestamme keskittyy uskovien ja ei-uskovien asenteiden vertailemiseen, ja siksi pyrimmekin saamaan aineistoomme yhtä paljon niitä, jotka uskovat jumalaan, ja niitä, jotka eivät usko. Vastikään julkaistu artikkelimme tarkasteli kuitenkin yksinomaan ei-uskovia ja sitä, miten uskosta luopuminen vaikuttaa yhtäältä uskonnolliseen identiteettiin ja toisaalta asenteisiin uskovia kohtaan.

Uskonnontutkimuksen piirissä on korostettu, ettei uskonnollisuus ole sama asia kuin jumalusko. Jumaluskon puute ei vastaavasti merkitse täydellistä uskonnottomuutta, vaan ateisti voi kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan tai harjoittaa uskontoa. Kaimani, kollegani ja kustokseni Teemu Taira on omissa töissään arvioinut, että kolmasosa tai jopa puolet suomalaisista ateisteista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Ateisteillakin voi olla uskonnollisia tarpeita ja kaipuita, mistä kertoo muun muassa Uskontoa ateisteille -tyylisten kirjojen ja Sunday Assemblyn kaltaisten ”ateististen kirkkojen” saama suosio.  

Halusimme omassa tutkimuksessamme selvittää, kuinka yleisesti ei-uskovat pitävät itseään uskonnollisina tai kokevat olevansa osa jotain uskonnollista yhteisöä. Pyrimme toisin sanoen selvittämään, kuinka voimakas uskonnollinen identiteetti ei-uskovilla on. Halusimme lisäksi tietää, riippuuko uskonnollisen identiteetin voimakkuus siitä, onko vastaaja ollut ateisti koko elämänsä vai onko hän joskus elämässään uskonut.

Aineistossamme oli yhteensä 758 vastaajaa, jotka ilmoittivat, että eivät usko jumalaan. Heistä 466 ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan uskonut, ja loput 292 taas olivat uskoneet aiemmin mutta sittemmin luopuneet uskostaan. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että uskosta luopuminen (tai maailmankuvan muutos yleisemminkään) ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan on tyypillisesti pitkä ja monivaiheinen prosessi. Uskon loppuminen ei välttämättä myöskään pyyhi pois kaikkea uskonnollista. Oletimmekin, että uskosta luopuneilla saattaisi elinikäisiä ateisteja todennäköisemmin olla jäänteitä uskonnollisesta identiteetistä. Oletuksemme osoittautui paikkansapitäväksi: vaikka sekä uskosta luopuneet että elinikäiset ateistit olivat yleisesti hyvin epäuskonnollista porukkaa, uskosta luopuneiden keskuudessa oli selvästi enemmän sellaisia vastaajia, jotka pitivät itseään ainakin jossain määrin uskonnollisina.

Uskonnollisen identiteetin lisäksi halusimme tutkia sitä, kuinka uskosta luopuminen vaikuttaa asenteisiin uskovia kohtaan. Eräs sosiaalipsykologian vakiintuneimmista näkemyksistä on niin sanottu sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT), jonka mukaan ihmisillä on luontainen taipumus suosia niitä, joiden he kokevat kuuluvan itsen kanssa samaan ryhmään – siis olevan ”omaa porukkaa” tai ”yksiä meistä”. Oman ryhmän suosimista muiden ryhmien kustannuksella esiintyy täysin riippumatta siitä, millaiset ryhmät ovat kyseessä. Siksi oletimme, että vähäinenkin tunne uskonnolliseen yhteisöön kuulumisesta saisi ateistit myötämielisemmiksi uskovia kohtaan. Tämäkin oletus sai tukea aineistosta: uskonnollinen identiteetti ja asenteet uskovia kohtaan olivat yhteydessä. Mielenkiintoista kyllä, uskonnollinen identiteetti ennakoi myönteisiä asenteita kaikenlaisia uskonnollisia ryhmiä kohtaan. Ne, jotka pitivät itseään edes jossain määrin uskonnollisina, suhtautuivat muita myönteisemmin niin oman maan uskonnolliseen enemmistöön kuin muslimeihin ja muihin uskonnollisiin vähemmistöihinkin.

Vertasimme uskosta luopuneiden ja elinikäisten ateistien asenteita uskovia kohtaan ja totesimme uskosta luopuneiden suhtautuvan keskimäärin myönteisemmin niin uskonnolliseen enemmistöön kuin vähemmistöihinkin. Uskosta luopuneiden ja elinikäisten ateistien välinen asenne-ero selittyi kuitenkin kokonaan eroilla uskonnollisen identiteetin voimakkuudessa: uskosta luopuminen ei suoraan vaikuttanut asenteisiin uskovia kohtaan, mutta uskosta luopuneilla oli elinikäisiä ateisteja todennäköisemmin joitain uskonnollisuuden jäänteitä, ja nämä jäänteet tukivat myötämielistä suhtautumista uskonnollisiin ryhmiin.

Tutkimuksemme päätulokset voi tiivistää seuraavasti:

• Uskosta luopuneilla on elinikäisiä ateisteja useammin jonkinlainen (edes heikko) uskonnollinen identiteetti.
• Uskonnollinen identiteetti ennakoi myönteistä asennoitumista uskonnollisiin ryhmiin.
• Uskosta luopuneet suhtautuvat elinikäisiä ateisteja myönteisemmin uskoviin. Myönteisemmät asenteet selittyvät uskonnollisen identiteetin jäänteillä, joita uskosta luopuneilla edelleen on. 

(Jos haluat lukea artikkelin, mutta sinulla ei ole pääsyä kokotekstitietokantaan, voit ladata julkaistavaksi hyväksytyn eli niin sanotun post-print-version tästä.)

Pauha, T., Renvik, T. A., Eskelinen, V., Jetten, J., van der Noll, J., Kunst, J. R., Rohmann, A., & Jasinskaja-Lahti,I. (2020). The Attitudes of Deconverted and Lifelong Atheists Towards Religious Groups: The Role of Religious and Spiritual Identity. The International Journal for the Psychology of Religion.