Valtarakenteet Vanhassa ja Uudessa testamentissa

Olen parhaillaan mukana Sosiaalisten identiteettien välittyminen juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa -projektissa, jonka muut tutkijat ovat erikoistuneet Lähi-idän suurten uskontoperinteiden varhaisvaiheisiin. Hankekollegani tutkivat Raamattua, Koraania ja muita historiallisia aineistoja sosiaalipsykologian teorioiden avulla ja yrittävät näin ymmärtää, kuinka varhaiset juutalaiset, kristilliset ja islamilaiset yhteisöt muotoutuivat. Hankkeen kautta olen itsekin alkanut kiinnostua siitä, millaisia näkökulmia psykologian teoriat voivat avata pyhiin teksteihin. 

Amadeusz Citlak on pyrkinyt selvittämään ”kvantitatiivisen diskurssianalyysin” avulla, mitä Raamatun tekstit kertovat niiden taustalla olevista yhteisöllisistä rakenteista. Tutkimuksen taustateoriat on saatu kahdelta vanhemmalta tutkijalta (Alfred Adlerilta ja Wladyslaw Witwickilta), joista kumpikin näki valtapyrkimykset ihmiselämän keskeisimpänä motiivina. Sekä Adlerin että Witcwickin mukaan ihmiset haluavat valtaa, mutta valtapyrkimykset voivat ilmetä eri yhteisöissä eri tavoilla. Yleisperiaatteena on, että yhteiskunnan monimutkaistuessa valta alkaa perustua yhä vähemmän voimaan tai väkipakkoon ja yhä enemmän sosiaalisiin taitoihin. Kun esimerkiksi kaupankäynti muiden kansojen kanssa alkaa nousta yhteisössä entistä keskeisemmäksi elinkeinoksi, yhteisön vaikutusvaltaisimmat jäsenet eivät todennäköisesti ole karskeimpia sotilaita tai metsästäjiä vaan sulavakäytöksisimpiä kauppiaita. 

Citlakin mukaan Uuden testamentin tekstit syntyivät Vanhaa testamenttia monimutkaisemmassa maailmassa. Uusi testamentti kirjoitettiin eri puolilla Rooman monietnistä ja -uskontoista imperiumia. Erityisesti Paavalin kirjeet on suunnattu oman etnisen ryhmän lisäksi myös muille. Citlakin mukaan on siksi luontevaa olettaa, että Uuden testamentin tekstit heijastavat Vanhaa testamenttia vähemmän voimaan, pakottamiseen, tottelemiseen ja alistumiseen perustuvia sosiaalisia suhteita. Citlak vertasi kreikankielistä Uutta testamenttia Vanhan testamentin varhaiseen kreikankieliseen käännökseen, Septuagintaan, ja sai vahvistusta hypoteesilleen: Septuagintassa käytetään Uutta testamenttia selvästi useammin sellaisia sanoja kuin heikko, vahva, palvelija, ylhäinen ja nöyryytetty. 

Hallitsijan valta voi perustua joko häntä kohtaan tunnettuun pelkoon tai ihailuun. Yhteisöllisen valtarakenteen pitäisikin Citlakin toisen hypoteesin mukaan heijastua myös sosiaalisista suhteista käytettyyn tunnesanastoon. Voimaan ja väkivaltaan perustuvaan valtarakenteeseen liittyviä tunteita ovat Citlakin mukaan muun muassa vihastus, pelko ja vihamielisyys. Jos taas yhteisössä saa valtaa suostuttelemalla, hurmaamalla tai muilla sosiaalisilla kyvyillä, sosiaalisiin suhteisiin liittyviä tunteita ovat muun muassa luottamus, ystävyys ja ihailu. Citlak osoitti tutkimuksessaan, että vihastukseen ja pelkoon liittyvä tunnesanasto on yleisempää Vanhassa kuin Uudessa testamentissa, mikä on Citlakin mukaan niin ikään osoitus valtarakenteiden erilaisuudesta.

Citlakin kolmas hypoteesi liittyy siihen, missä määrin Vanhan ja Uuden testamentin ihmiskuvauksessa kiinnitetään huomiota mielentiloihin, ajatuksiin, tunteisiin ja muihin ”päänsisäisiin asioihin”. Jos yhteisössä saa valtaa fyysisellä voimalla ja väkipakolla, ei vallantavoittelijan tarvitse juuri miettiä muiden ajatuksia tai tunteita. Suostutteluun perustuvat valtapyrkimykset puolestaan edellyttävät toisen ajatusten tai tunteiden havainnointia ja huomioon ottamista. Kun Citlak vertasi Jeesuksen ja apostolien kuvauksia Vanhan testamentin kuvauksiin kuninkaista, hän totesi, että Jeesuksen ja apostolien kohdalla kuvataan enemmän mielenliikkeitä ja kuninkaiden kohdalla taas ulkoista käyttäytymistä. Citlak katsoi tämän vahvistavan oletusta Uuden ja Vanhan testamentin maailmojen toisistaan poikkeavista valtarakenteista. 

Citlakin tutkimuksen lähtökohdat epäilyttävät minua useammastakin eri syystä. Erityisesti Vanhan testamentin mutta myös Uuden testamentin tekstit ovat syntyneet niin erilaisina aikoina ja erilaisissa ympäristöissä, että on hieman kyseenalaista puhua Vanhan ja Uuden testamentin taustalla olevista yhteisöistä kahtena selvärajaisena joukkona, joita voi mielekkäästi vertailla keskenään. Ylipäätään Vanhaan ja Uuteen testamenttiin on valikoitunut siinä määrin erityyppisiä tekstejä, että testamenttien vertaaminen on vähän kuin vertaisi appelsiineja ja omenoita. Valtaosa Uuden testamentin kirjoista on esimerkiksi kirjeitä, mutta Vanhassa testamentissa sellaisia ei ole yhtään. Citlak itsekin tunnustaa kirjallisen genren vaikutuksen siinä käytettyyn kieleen ja on siksi tehnyt analyysinsa myös pelkillä historiallisilla kertomuksilla. Citlakin ratkaisu ehkä lievittää ongelmaa, mutta ei poista sitä kokonaan. (Citlakin tutkimus on myös julkaistu Journal of Religion and Health -lehdessä, joka on ihan pätevä julkaisu, muttei yhtään tutkimuksen alaa.)

Citlakin väitteet eivät täysin vakuuta minua, mutta hänen metodologinen lähestymistapansa on minusta kiehtova. Olemme Sosiaalisten identiteettien välittyminen juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa -projektin puitteissa puhuneet paljon siitä, missä määrin historiallisia aineistoja on mahdollista käyttää samantapaiseen hypoteesin testaukseen kuin esimerkiksi mielipidekyselyitä. Citlakin tutkimus on hyvä esimerkki siitä, että psykologiseen teoriaan perustuvia hypoteeseja on mahdollista testata myös tuhansien vuosien takaisilla tekstiaineistoilla.

Citlak, A. (2021). The Psychology of the Pursuit for a Sense of Power and Structural Patterns of Biblical Social Relations. Journal of Religion and Health. https://doi.org/10.1007/s10943-021-01241-6

Shamanistiset istunnot kuolevan potilaan hoidossa

Niin psykologiassa kuin muissakin yhteiskuntatieteissä on viime vuosikymmenten aikana alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota kertomuksiin eli narratiiveihin. Kiinnostuksen kasvu on ollut siinä määrin voimakasta, että jotkut puhuvat jopa yhteiskuntatieteiden ”narratiivisesta käänteestä”. Kertomusten kertominen ei ole ainoastaan ihmislajin keino viihdyttää itseään, vaan kertomukset myös auttavat ihmisiä ymmärtämään itseään ja maailmaa. Kun ihminen kertoo elämäntarinaansa, hän muodostaa käsitystä siitä, kuka on, miksi on tullut sellaiseksi kuin on ja mihin on menossa elämässään. Eri uskontojen ja mytologioiden kertomukset puolestaan antavat vastauksia kysymyksiin hyvästä ja pahasta, ihmiselämän päämäärästä, maailman luonteesta ja niin edelleen. 

Ihmiset tekevät kokemuksiaan ymmärrettäväksi kytkemällä ne osaksi laajempaa kertomusta. Jos esimerkiksi sairaudet ja muut vastoinkäymiset näkee mielekkäänä osana omaa elämäntarinaa, ne on ehkä helpompi sietää tai jopa hyväksyä. Kertomuksen muuttuminen voi puolestaan muuttaa ihmisen käsitystä itsestään, omasta elämästään ja jopa koko maailmasta. Psykologille ja uskonnontutkijalle olennaisinta ei yleensä olekaan se, ovatko esimerkiksi uskonnolliset kertomukset ”tosia”, vaan se, miten ne vaikuttavat ihmisen omassa elämässä. 

Alfonso Santarpia on työtovereineen tutkinut yhden syöpäpotilaan kertomuksia sairaudestaan ja sitä, kuinka ne muuttuivat shamanististen istuntojen myötä. Tutkimukseen osallistunut potilas, ”Rouva AA”, oli 63-vuotias ja saattohoidossa pitkälle edenneen rintasyövän vuoksi. Ennen tutkimukseen osallistumista hänelle tehtiin perusteellinen psykiatrinen arviointi, jossa ei todettu mielenterveyden häiriöitä tai päihdeongelmia. Osana hoitoa Rouva AA:lle järjestettiin kolme istuntoa shamanismiin perehtyneen musiikkiterapeutin kanssa. Istuntoihin kuului muun muassa rummutusta, jonka tarkoituksena oli saada aikaan tavallisesta poikkeava tietoisuudentila. Istuntojen aikana sekä shamaani että Rouva AA kokivat voimakkaita aistivaikutelmia tai ”näkyjä”, joista he keskustelivat. 

Rouva AA haastateltiin sekä ennen shamanistisia istuntoja että niiden jälkeen. Kun tutkijat analysoivat Rouva AA:n haastattelukertomuksia, he totesivat, että ne ilmensivät kahta huomattavan erilaista tapaa suhtautua sairauteen: Ennen shamanistisia istuntoja Rouva AA:n kertomuksen keskeisin teema oli elämän rajallisuus ja sitä leimasi vaikeus hyväksyä sairautta. Shamanististen istuntojen jälkeen keskeisimmäksi teemaksi nousi kuitenkin tietoisuus kaiken näkyvän ja näkymättömän keskinäisestä yhteydestä. Muuttuneessa kertomuksessa maailma oli täynnä hyväntahtoisia voimia ja kipukin tärkeä osa elämää. 

Moni varmasti tuohtuu lukiessaan Santarpian ja kumppanien tutkimusartikkelia, jossa syöpäpotilas tapaa shamaania ja kokee sen kautta saaneensa yhteyden hyväntahtoisiin henkivoimiin. Eikös tämä ole puoskarointia ja sairaan ihmisen huiputtamista? Shamanismi ei kuitenkaan tässä tutkimuksessa korvaa tavanomaisia hoitomuotoja, vaan on niiden lisänä. Rouva AA:n syöpä on edennyt niin pitkälle, että hän on jo saattohoidossa. Rouva AA tulee kuolemaan sairauteensa ja paras, mitä lääketiedekään voi enää tehdä, on helpottaa hänen oloaan. Santarpia ja kumppanit eivät myöskään ota mitään kantaa Rouva AA:n henkiuskomusten todenperäisyyteen vaan toteavat ainoastaan sen, kuinka ne muuttavat hänen suhtautumistaan sairauteen; ajatus universumin pohjimmaisesta hyväntahtoisuudesta ja kaiken olevaisen yhteydestä auttaa Rouva AA:ta hyväksymään sairautensa riippumatta siitä, onko ajatus totta vai ei.

Rouva AA:n kokemat henkivoimat eivät mahdu nykypäivän luonnontieteelliseen maailmanselitykseen. Onko tieteellisellä maailmankuvalla kuitenkaan sellaista itseisarvoa, että siitä pitäisi pitää kiinni silloinkin, kun se ei auta elämässä? Jos kokemus hyväntahtoisten henkien läpäisemästä maailmankaikkeudesta auttaa Rouva AA:ta kohtaamaan lähestyvän kuoleman, pitäisikö vastuullisesti toimivan hoitotahon jopa tukea tällaista kokemusta? Minä en tiedä.

Santarpia, A., Ricci, T., Meuche, G., Gamberini, N., & Destandau, M. (2021). The Narrative Effects of Shamanic Mythology in Palliative Care. Journal of Humanistic Psychology, 61(1), 73–103. https://doi.org/10.1177/0022167818777055