Seksuaalivähemmistöt ja uskonto -- eli onko parempi olla yksin vai kuulua yhteisöön, jossa ei ole täysin hyväksytty?

Minä ja kollegani saimme Suomen Akatemialta rahoituksen hankkeeseen, jossa on tarkoitus tutkia turvallisuuden ja turvattomuuden tunteita uskonnollisissa tiloissa. Oma osahankkeeni kyseisessä projektissa liittyy sateenkaarimuslimeihin. Aiemmista tutkimuksista tiedetään, että eurooppalaiset muslimit kohtaavat uskontonsa vuoksi huomattavan paljon epäluuloja ja suoranaista syrjintää. Moskeija voi hyvinkin olla turvapaikka vihamielisessä ympäristössä. On kuitenkin myös hyvin tiedossa, että muslimiyhteisöissä (niin kuin monissa muissakin uskonnollisissa yhteisöissä) esiintyy vihamielisiä asenteita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Moni moskeija noudattaa eräänlaista ”don’t ask, don’t tell” -periaatetta: moskeijaan voi tulla rukoilemaan, kunhan pitää normista poikkeavan sukupuoli- tai seksuaali-identiteetin omana tietonaan. Tämä ei tietenkään ole kaikille yhtä helppoa: miehillä ja naisilla on usein omat tilat moskeijassa, ja transmuslimi voi kokea hyljeksintää molemmilla puolilla.

Muslimiyhteisössä esiintyy homo- ja transfobiaa – ja sateenkaariyhteisöt eivät puolestaan ole vapaita rasismista ja islamofobiasta. Australialainen homomuslimi kuvasi eräässä tutkimuksessa omia kokemuksiaan näin: ”Minua naurattaa se, että uskonnollinen yhteisö ja homoyhteisö tuntuvat melkein olevan samaa mieltä yhdestä asiasta: et voi olla homo ja harjoittaa uskontoa.” Mistä siis sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat muslimit voivat löytää paikan, jossa voivat avoimesti ilmaista niin sukupuolisuuttaan tai seksuaalisuuttaan kuin uskontoaankin?

Valmistellessani hankettani olen lukenut uskontoon sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Viimeisin lukemani artikkeli on Samuel J. Skidmoren, G. Tyler Lefevorin, Rachel M. Golightlyn ja Eric R. Larsenin ”Religious Sexual Minorities, Belongingness, and Suicide Risk: Does It Matter Where Belongingness Comes From?”. Artikkelissa selvitellään yhteisöön kuulumisen vaikutuksia seksuaalivähemmistöön kuuluvien entisten ja nykyisten mormonien itsetuhoajatuksiin. Aiheen tutkiminen on tärkeää, koska seksuaalivähemmistöihin kuuluvilla on havaittu olevan neljä kertaa yleisemmin itsetuhoajatuksia ja kuusi kertaa useammin itsemurhayrityksiä kuin heteroilla. Keskeisin itsetuhoisuudelle altistava tekijä on seksuaalivähemmistöjen kokema vähemmistöstressi (minority stress): seksuaalivähemmistöihin kohdistuu huomattavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja syrjintää, mikä synnyttää tarpeen salata oma seksuaali-identiteetti muilta ja jossain tapauksessa myös sisäistettyjä kielteisiä asenteita omaa seksuaalisuutta kohtaan (internalized homonegativity). Myös yksinäisyys ja eristyneisyys altistavat itsetuhoisuudelle – tunne kuulumisesta yhteisöön puolestaan suojelee siltä.

Skidmorea ja hänen työtovereitaan kiinnosti selvittää, suojeleeko aivan kaikenlainen yhteisöön kuuluminen itsetuhoisuudelta. Entä jos seksuaalivähemmistöön kuuluva on esimerkiksi mukana voimakkaan homokielteisessä uskonnollisessa yhteisössä? Onko pelkkä yhteisöön kuuluminen itsessään suojeleva tekijä vai täytyykö yhteisön myös suhtautua hyväksyvästi jäsentensä seksuaaliseen monimuotoisuuteen?

Selvittääkseen tarkemmin uskonnollisuuden, yhteisöön kuulumisen ja vähemmistöstressin keskinäisiä vaikutuksia itsetuhoisuuteen Skidmore ja kumppanit keräsivät kyselyaineiston 397 nykyiseltä ja 205 entiseltä mormonilta, jotka kokivat kuuluvansa seksuaalivähemmistöön eli identifioituivat esimerkiksi homoksi, lesboksi, biseksuaaliksi tai queeriksi. Tutkijoiden mukaan mormonikirkko on eräs esimerkki seksuaalivähemmistöihin kielteisesti suhtautuvasta uskonnollisuudesta: vaikka mormonikirkon johdon kannanotot esimerkiksi homoseksuaalisuutta kohtaan ovatkin ajan myötä lieventyneet, kirkon virallinen opetus korostaa voimakkaasti heteroseksuaalista avioliittoa ja tuomitsee muunlaiset seksuaalisuhteet.

Skidmoren ja kumppanien tekemä kysely osoitti, että osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin oli yhteydessä lisääntyneisiin itsetuhoajatuksiin seksuaalivähemmistöihin kuuluvien mormonien parissa. Tutkijat olettivat itsetuhoajatusten johtuvan vihamielisistä opetuksista ja syrjinnästä, joita sateenkaarimormonit kohtaavat uskonnollisissa tilaisuuksissa. Syy-seuraussuhde voi kuitenkin olla myös toisensuuntainen: itsetuhoajatusten kanssa painiskelevat mormonit ehkä hakevat lohtua uskonnosta?

Uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisen ja itsetuhoajatusten välinen yhteys oli erityisen voimakas vastaajilla, jotka eivät kokeneet täysin kuuluvansa mormoniyhteisöön. Sateenkaariyhteisöön kuulumisen ja uskonnollisissa tilaisuuksissa käymisen yhteisvaikutus itsetuhoajatuksiin oli sen sijaan päinvastainen: aktiivinen osallistuminen uskonnollisiin tilaisuuksiin lisäsi itsetuhoajatuksia erityisesti niillä vastaajilla, joilla oli voimakas tunne kuulumisesta sateenkaariyhteisöön. Skidmore ja kumppanit selittivät tätä ristiriidalla, jota tällaiset vastaajat mahdollisesti kokevat: uskonnollisissa tilaisuuksissa kohdattu homofobia voi osua erityisen kipeästi, jos itse kokee olevansa kiinteä osa sateenkaariyhteisöä.

Myös tarve piilotella omaa seksuaali-identiteettiä ennakoi itsetuhoisia ajatuksia. Salailun tarve oli erityisen voimakkaasti yhteydessä itsetuhoisuuteen niillä vastaajilla, jotka kokivat itsensä kiinteäksi osaksi (joko sateenkaari- tai mormoni)yhteisöä. Tutkijoiden mukaan tulos sopii hyvin yhteen niiden tutkimusten kanssa, joissa on todettu, kuinka kipeää tekee salata tärkeitä puolia itsestä niiltä, jotka ovat itselle tärkeitä ja läheisiä. Asioiden salaaminen kaukaisemmilta tuttavuuksilta ei ole yhtään niin vaikeaa.

Skidmore ja kumppanit tekevät tulostensa perusteella eräitä suosituksia esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, joiden asiakkaissa on sekä seksuaalivähemmistöihin että uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvia. Yksi suosituksista on keskustella asiakkaan kanssa siitä, mitä hän saa eri yhteisöistä ja niiden jäsenyydestä. Homofobisen yhteisön uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen vaikuttaisi lisäävän itsetuhoajatuksia ainakin niillä seksuaalivähemmistöön kuuluvilla, jotka eivät koe vahvaa yhteenkuuluvuutta kyseisen yhteisön kanssa. Jos tällaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ei ole, tilaisuuksia on ehkä parempi välttää. 

Skidmore, S. J., Lefevor, G. T., Golightly, R. M., & Larsen, E. R. (2023). Religious sexual minorities, belongingness, and suicide risk: Does it matter where belongingness comes from? Psychology of Religion and Spirituality, 15(3), 356–366. https://doi.org/10.1037/rel0000470

Kääntymisen yhteisölliset mallitarinat

Mitä sinulle tulee mieleen ”uskoon tulemisesta”? Kun joku on ”tullut uskoon”, millainen ihminen hän on? Millainen hän oli ennen uskoon tulemistaan? Miten hän on muuttunut uskoon tulemisen seurauksena? Millaiset tekijät johtivat hänen tulemiseensa uskoon? Mieti hetki, millaisia mielikuvia sinulle tulee mieleen, ennen kuin luet pidemmälle.

Monen kristillisessä kulttuuripiirissä kasvaneen mielikuvat uskoon tulemisesta (tai akateemisemmin sanottuna ”kääntymisestä”, conversion) perustuvat malliin, jonka juuret ovat viime kädessä herätyskristilliset. Yleisissä mielikuvissa kääntymys muistuttaa Paavalin kokemusta Damaskoksen tiellä: Kääntymys on äkillinen elämänmuutos, jossa koko aiempi elämäntapa ja uskomusjärjestelmä korvautuvat uusilla. Mielikuvissa kääntymys myös tapahtuu tyypillisesti elämän kriisikohdissa – vankilassa tai päihdekierteessä. Uskoontulo ikään kuin tempaa ihmisen ylös pohjalta. ”Ennen kuljin pimeydessä, mutta nyt näen valon.” ”I once was lost, but now I am found, was blind, but now I see.”

Äkillisen ja kokonaisvaltaisen uskoontulon malli saattaa kuitenkin olla tyypillinen ennen kaikkea herätyskristillisille piireille eikä toimi yleisenä kuvauksena kaikesta uskonnollisesta kääntymyksestä. Kääntymys ymmärretään eri tavoilla eri uskontojen piirissä, ja vaihtelevilla tavoilla puhua kääntymyksestä on vaikutusta siihen, miten käännynnäiset itse käsittävät omat kokemuksensa. Lyhyesti sanottuna: me ihmiset ymmärrämme omaa elämäämme ympäristöstä omaksumiemme käsitysten tai ”mallitarinoiden” avulla. Jos yhteisössä on tietynlainen mallitarina siitä, mitä kääntymyksessä tapahtuu, sovitamme helposti omankin elämäntarinamme kyseiseen malliin.

Yhteisöllisten mallitarinoiden vaikutusta yhteisön jäsenten tapaan käsitteellistää omia kokemuksiaan voi tutkia tarkastelemalla sitä, miten ei-kristillisissä yhteisöissä kerrotaan kääntymyksestä. Tova Makhani-Belkin on tuoreessa tutkimuksessaan analysoinut kristinuskosta bahá’í-uskoon kääntyneiden kertomuksia. Bahá’í-usko on 1800-luvulla syntynyt maailmanuskonto, jonka keskeinen ajatus on, että juutalaisuus, kristinusko, islam, hindulaisuus, buddhalaisuus ja monet muut uskonnot edustavat samaa jumalallista ilmoitusta. Ne ovat ikään kuin ”uusia päivityksiä” samaan uskonnolliseen järjestelmään. Viimeisin päivitys on luonnollisesti bahá’í-uskon perustajan, Bahá'u'lláhin, tuoma ilmoitus.  

Bahá’í-uskon itseymmärryksen mukaan maailman eri uskontoperinteet ovat siis osa samaa jatkumoa, eikä bahá’íksi tuleminen täten edusta jyrkkää käännettä tai katkosta elämäntarinassa. Makhani-Belkinin haastattelemat bahá’ít eivät mielellään puhuneetkaan ”kääntymisestä” vaan esimerkiksi ”etenemisestä” (progression). Aivan kuten bahá’í-usko on vain päivitetty versio aiemmista uskontoperinteistä, on bahá’íksi tuleminenkin ikään kuin päivitys vanhaan uskonnolliseen identiteettiin. Joustava siirtymä kristinuskosta bahá’í-uskoon heijastui myös uskonnollisiin käytäntöihin: osa Makhani-Belkinin haastatelluista noudatti edelleen esimerkiksi joitain kristinuskon perinteitä, vaikka saattoikin antaa niille uuden, bahá’í-uskon värittämän tulkinnan.

Bahá’í-uskon lisäksi on myös muita uskontoperinteitä, joissa kääntymyksestä ei ole tapana puhua kertakaikkisena elämänmuutoksena ja kaiken entisen korvautumisena uudella. Olen itse törmännyt monien wiccojen ja muiden pakanoiden tapaan kuvata kääntymystä oman perimmäisen itsen tunnistamisena. Henkilö ei miellä muuttuneensa ihmisenä vaan ainoastaan tiedostaneensa jotain, mitä on aina ollut. Nimimerkki ”Kuu-ukkelin” viesti Suomi24-palstalla kuvastaa ajatusta hyvin: ”Tutustuessani wiccaan löysin nimen sille, mikä olen aina ollut. Wicca ei ole muuttanut minua mitenkään.”

Eri yhteisöillä on erilainen mallitarina siitä, mitä kääntymyksessä tapahtuu. Jaettu mallitarina heijastuu myös siihen, miten yhteisön jäsenet hahmottavat oman elämänsä ja sen tapahtumat. Mallitarina vaikuttaa kääntymyskokemuksen tulkintaan ja siten viime kädessä myös itse kokemukseen. Eri uskontoihin voikin olla erilaista kääntyä.

Makhani-Belkin, T. (2023). “This Is a Progression, Not Conversion”: Narratives of First-Generation Bahá’ís. Religions, 14(3), 300.