Internetin yleistyminen on vaikuttanut perustavanlaatuisesti lähes kaikkiin yhteiskunnallisiin instituutioihin eikä uskonto ole poikkeus. Internet-uskonnollisuus onkin tänä päivänä keskeinen tutkimuskohde uskontotieteessä. Olen itsekin tehnyt tutkimusta muun muassa nuorten muslimien Facebook-rukouksista, suomalaisten muslimijärjestöjen toiminnasta internetissä ja siitä, miten keskustelupalstoilla neuvotellaan sunnien ja shiiojen välisestä rajanvedosta.
Myöhemmin tänä keväänä minun on määrä opettaa kurssia islamista ja internetistä. Kurssia valmistellessani luin Simon Deinin ja Fraser Wattsin tuoreen artikkelin ”Religious worship online: A qualitative study of two Sunday virtual services”. Artikkeli kiinnosti minua, koska internet-uskonnollisuus on toistaiseksi ollut lähinnä sosiologien ja antropologien heiniä – psykologit ovat tutkineet aihetta selvästi vähemmän.
Artikkelin keskeisenä teemana ovat englantilaisten kristittyjen kokemukset Zoomin välityksellä toteutetuista jumalanpalveluksista. Dein ja Watts haastattelivat tutkimustaan varten 13 eri-ikäistä anglikaania, jotka olivat korona-aikana osallistuneet etäjumalanpalveluksiin. Vastaajien kokemukset etäjumalanpalveluksesta olivat vaihtelevia: Useimmat kokivat yhteisöllisyyden kärsineen, kun seurakunta kokoontui kirkon sijasta Zoomissa. Oli kuitenkin myös vastaajia, joiden kokemukset olivat päinvastaisia. Eräs terveytensä kanssa kamppaileva seurakuntalainen esimerkiksi kertoi, että oli pystynyt makaamaan jumalanpalveluksen aikana, mikä oli auttanut häntä löytämään harvinaislaatuiden levollisuuden ja rauhan.
Dein ja Watts kiinnittävät erityistä huomiota vastaajien kokemuksiin etäyhteyden välityksellä toteutetusta ehtoollisesta ja sen vaikuttavuudesta. Rituaalinen vaikuttavuus (ritual efficacy) tarkoittaa uskontotieteen terminologiassa rituaalin kykyä saada aikaan asioita. Rituaalit saattavat ulkoisesti muistuttaa esimerkiksi taiteellisia performansseja. Rituaaleihin liittyy kuitenkin usein oletus toisenlaisesta vaikuttavuudesta kuin taiteisiin. Taideteos voi herättää tunteita tai ajatuksia ja sitä kautta vaikuttaa maailmaan. Rituaalin avulla sen sijaan yritetään vaikuttaa maailmaan suoraan, vaikka rituaalin vaikutusmekanismi onkin usein jopa sen tekijälle tuntematon. Rituaalin oletetaan saavan aikaan jotain, vaikka kukaan ei välttämättä tiedä, miten se tapahtuu.
Deinin ja Wattsin tutkimukseen osallistuneet anglikaanit eivät pääsääntöisesti kokeneet etäehtoollista vaikuttavana. Dein ja Watts tulkitsevat tämän osoitukseksi rituaalien perustavanlaatuisesta kehollisuudesta. Nykypsykologien yleinen käsitys on, että rituaalit vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunteita ihmisyhteisöissä. Rituaalit hyödyntävät tyypillisesti useita tekniikoita, jotka vaikuttavat ihmiseen ei-kielellisellä tasolla. On esimerkiksi todettu, että kun joukko ihmisiä liikkuu yhteisessä rytmissä, heidän elimistönsä vapauttavat mielihyvää tuottavia endorfiineja, mikä puolestaan lujittaa heidän keskinäistä suhdettaan.
Kiinnostavaa kyllä, eräät vastaajista uskoivat, että etäehtoollisellakin voi olla vaikutusta. Artikkelissa lainattujen haastattelukatkelmien valossa vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyse oli ennen kaikkea uskomisesta älyllisellä tasolla, ja samat vastaajat antoivat ymmärtää, että heidän oli vaikea tuntea etäehtoollisen vaikutusta. Eräs vastaaja esimerkiksi kertoi (vapaasti kääntäen): ”En tunne, että rituaali vaikuttaa minuun. Ehkä teologisesti messulla on vaikutusta kaikkiin.”
Vaikuttaa siltä, että rituaalikokemus jää ilman kehollista ulottuvuutta jollain olennaisella tavalla puutteelliseksi. Uskonnossa ei olekaan kyse vain siitä, mitä tapahtuu uskovan pään sisällä, vaan myös siitä, mitä uskova tekee kehollaan.
