Uudenvuodenlupaukseni olkoon päivittää pari vuotta hiljaiseloa elänyttä blogia taas ahkerammin. Materiaalia siihen ainakin on kertynyt, sillä viime vuonna olin julkaisujen suhteen varsin tuottelias. Päivänvalon näki moni pitkään työn alla ollut tuotos, josta voisi hyvin kirjoittaa tännekin.
Aloitetaan tärkeimmästä: lokakuun lopussa ilmestyi minun ja Roosa Haimilan toimittama teos Uskonto mielessä – psykologisia näkökulmia uskonnollisuuteen ja henkisyyteen. Kirjan tarkoituksena on koota yhteen mahdollisimman monipuolisesti uskontoon liittyvää psykologista tutkimusta, jota tämän päivän Suomessa tehdään. Kirjan alkusysäys oli oivallus, jonka sain, kun osallistuin yhteiseen tutkimusprojektiin eksegeettien eli raamatuntutkijoiden kanssa. Väitin vielä väitöskirjassani, että uskontopsykologia on Suomessa ollut marginaalinen ala, jota ovat tehneet lähinnä yksittäiset Åbo Akademin tutkijat. Raamatuntutkijoilta opin kuitenkin, että Helsingin yliopiston eksegetiikan oppiaineessa on tehty huomattavan paljon tutkimusta, jossa on hyödynnetty erilaisia psykologisia näkökulmia, muun muassa sosiaalisen identiteetin teoriaa ja kognitiivista uskontotiedettä.
Tämä oivallus sai minut katsomaan avoimemmin mielin uskonnontutkimuksen laajaa kenttää ja huomaamaan, että vaikka verrattain harva tutkija on kutsunut omaa työtään uskontopsykologiaksi, psykologian käsitteitä ja teorioita on sovellettu uskonnon tutkimiseen vaikka kuinka. Uskonnon psykologista tutkimusta on kuitenkin tehty eri tiedekunnissa ja eri oppiaineiden piirissä, eivätkä aihepiirin tutkijat ole läheskään aina tienneet toisistaan. Siksi tuntui aiheelliselta saattaa eri tahoilla tehty tutkimus yksien kansien väliin. Lopulliseen kirjaan tuli kaikkiaan 27 lukua, joita kirjoittamassa oli yhteensä 29 tieteentekijää. Uskontotieteilijöiden ja psykologien lisäksi joukossa on tutkijoita muun muassa eksegetiikasta, käytännöllisestä teologiasta, uskonnonfilosofiasta, arkeologiasta, sosiaalipsykologiasta ja liikuntatieteistä.
Lähes kolmeenkymmeneen lukuun mahtuu melkoisen monta eri aihepiiriä ja tulokulmaa. Erilaiset taustateoriat painottuvat kuitenkin kirjan sivuilla eri tavalla, mikä kuvastaa yleisemminkin uskonnon psykologian tutkimuksen muutoksia. Muistan vielä, kuinka ensimmäisen vuoden opiskelijana luin uskontotieteen peruskurssia varten kirjaa Näköaloja uskontoon – uskontotieteen ajankohtaisia suuntauksia vuodelta 1997. Näkyvimmin uskontopsykologiaa edusti siinä Simo Korkeen luku, joka esitteli erilaisia psykoanalyyttisia näkökulmia uskontoon. Keskiössä olivat ennen kaikkea Freud, Jung ja erilaiset objektisuhdeteoriat. Jos nämä lähestymistavat olivat ”ajankohtaisia suuntauksia” vielä vuonna 1997, ne ovat nykyään selvästi enemmän paitsiossa. Kognitiiviset näkökulmat hallitsevat paitsi akateemista psykologiaa yleisesti myös uskonnon psykologista tutkimusta. Kirjamme luvuista kahdeksassa on kognitiivinen näkökulma, kun taas C. G. Jungin analyyttiselle psykologialla ja objektisuhdeteorioille on kummallekin omistettu yksi luku. Freud meinasi jo jäädä kokonaan pois kirjasta, mutta aivan loppuvaiheissa päätin esitellä hänen teoriaansa edes pintapuolisesti kirjan viimeisen osan johdannossa; onhan sillä sentään oppihistoriallista merkitystä.
Miltä uskonnon psykologinen tutkimus siis näyttää tämän päivän Suomessa? Ainakin sitä on verrattain paljon. Kolme voimakkaimmin edustettua tieteenalaa ovat uskontotiede, käytännöllinen teologia ja eksegetiikka. Ensimmäisen piirissä on tutkittu muun muassa erilaisten (uskonnollisten ja uskonnottomien) identiteettien ja maailmankuvien rakentumista sekä uskosta luopumista. Käytännöllisen teologian piirissä keskeisiä teemoja ovat puolestaan hyvinvointi, elämän merkitys ja elämänkriisit. Eksegeetit ovat puolestaan tarkastelleet esimerkiksi rituaaleja ja sitä, miten ihmismielen toiminnan perusperiaatteet ovat vaikuttaneet kristinuskon ja juutalaisuuden uskonkäsitysten muodostumiseen ja leviämiseen.
Psykologian näkökulmista nykypäivän suomalaistutkimuksessa ovat edustettuina erityisesti kognitiiviset ja erilaiset sosiaalipsykologiset lähestymistavat. Historian tutkijat ovat keskittyneet ennen kaikkea juutalaisiin ja kristittyihin, nykypäivän tutkijat taas Suomen uskonnolliseen enemmistöön. Erilaiset vähemmistöuskonnot (islam, buddhalaisuus, uudet uskonnolliset liikkeet, …) ovat olleet selvästi vähemmän mielenkiinnon kohteena. Tämä on sikäli huomionarvoista, että kansainvälisesti psykologit ovat kirjoittaneet paljonkin muun muassa erilaisista ”kulteista” ja uusista uskonnollisista liikkeistä.
Uskonnollisiin vähemmistöihin liittyvän uskontopsykologian lisäksi toivoisin suomalaistutkijoiden tekevän enemmän myös esimerkiksi kokeellista ja yleisemminkin tilastollista uskontopsykologiaa. Siinä missä valtaosa psykologian tutkimuksesta on niin Suomessa kuin kansainvälisestikin tilastollista, suomalainen uskontopsykologia on voittopuolisesti laadullista. Marjaana Lindemanin tutkimusryhmä Helsingin yliopiston psykologian oppiaineesta on tehnyt kansainvälisestikin erittäin merkittävää tilastollista tutkimusta esimerkiksi taikauskon psykologiasta, mutta ryhmän tutkijat tuntuvat viime vuosina siirtyneen pitkälti muiden aiheiden pariin. Kuka seuraavaksi lähtisi viemään tilastollisen ja erityisesti kokeellisen uskontopsykologian soihtua eteenpäin Suomessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti